Neljän lapsen tornado

Oon paska äiti. En osaa olla äiti. Mulla ei oo äitigeeniä, en halua leipoa, en halua leikkiä leluilla, en halua askarrella. Tykkään olla lasteni kanssa, mutta en tykkää mistään noista lasten jutuista. Tykkään höpöttää, kutitella, jutella, ihmetellä asoita. Kertoa lapsille elämästä. Tykkään halailla, pussata, läheisyydestä. Maata lattialla ja nauraa hassulle jutuille. Kertoa vitsejä. Onko se väärin? En tiedä. Mutta siltä se tuntuu, kun leikit ja askartelut ei kiinnosta, vaan tuntuu pikemminkin helvetiltä maanpäällä. 


Jo pienenä mun sisko valitti mulle, kun en leikkinyt leluilla. Saatoin aloittaa jonkun leikin ja lopettaa melkein heti. Olin tylsä. Musta tuntuu että olin ulkona vaan koko ajan, leikkimässä pihaleikkejä, riehumassa, juoksentelemassa. En pystynyt keskittymään sisällä mihinkään tiettyyn leikkiin ja tuntuu että en pysty nytkään. Se että pitäisi leikkiä jotain ahdistaa ja ärsyttää. Oon oikeasti yrittänyt, mutta se on vaikeaa! 
Tietenkään en lapsille tätä näytä niin isosti, mutta…

(Ja lisää kuvia kodin kaaoksesta 😂)
Kun sulla on lapsia, omasta ajasta tulee todella kallisarvoista. Siis ne pienet hetket on kultaakin kalliimpia, kun saa olla iltaisin itsekseen. Taas varmaan ne, joiden mielestä ei saisi haluta sitä omaa-aikaa kun lapsia tekee, pyörittelee päätään niin että niskanikamat rutisee. 
Kun koko päivän kuuntelee kiukuttelua ja tappelua, niin todellakin sitä odottaa sitä iltaa kuin kuuta nousevaa. Kun joku ei vaadi kaiken aikaa jotain ja roiku sussa kiinni. Kaikki te, jotka kommentoitte että lasten kanssa pitää olla 247, niin en ajatellut olla nyt, enkä koskaan joka ikistä tuntia vuorokaudessa lapsissani kiinni. Rakastan sitä, että saan olla myös hetken kahden, vain minä ja mun iltapalasämpyläni. 


Jokainen sekunti ja minuutti on tärkeää, ennenkuin joku taas herää. Kun lapset saa nukkumaan, pitää äkkiä hyökätä sohvalle iltapalan kanssa. Pitää keritä nauttimaan siitä pienestä oman ajan rippeestä, joka on maksimissaan tunti tai kaksi illassa, ennenkuin itse väsä…

”Missä M on?” Mies kysyi?”Häh, tossa terassilla seisoi ihan muutama sekunti sitten kun katsoin. Eikö se oo siellä enää?” Vastasin hämmentyneenä. ”Ei.” Juoksin pihalle huutamaan lasta nimeltä, ei vastausta. Mies huusi etupihalla. Juoksin suoraan metsään ilman kenkiä ja olin juuri kiipeämässä ison kaatuneen puun yli, kun mies huusi että lapsi löytyi! Hyvä luoja sitä helpotusta. Se tunne, kun helpotus valui jokaiseen raajaan. Huhhuh. 


Lapsi oli mennyt talon nurkalle. Sinne ihmettelemään ötököitä, eikä ollut vastannut vaikka huudeltiin. Oli ollut ilmeisesti niin keskittynyt puuhiinsa. Jestas että lapset voi antaa sydämentykytyksiä vahemmilleen! Luojan kiitos lapsi löytyi. 
Viimeaikaisen uutisoinnin perusteella tuli tosiaan tää oma tapaus mieleen ja se aivan sairaan helpottunut tunne, kun lapsi löytyikin. Meinasin ruveta itkemään. Tässä ei mennyt tosiaan yhtään kauaa, kun lapsi oli hävinnyt meidän näkyvistä! Ne on tosi nopeita. Meillä on aidattu takapiha ja metsää, mutta metsä onkin meidän 3…

Sektion jälkeen kun puudutus alkaa loppumaan, tajuaa että hitto enhän mä pärjääkään pelkällä panadolilla. Kääntyminen on todella hankalaa kun haavaan sattuu, ilmaa on kertynyt ihan helvetisti niin että se pistää hartioihin asti todella kovaa. Pitäisi piereskellä hulluna, mutta itsellä ilma ei tullut juurikaan ulos asti. 


Olet ehkä saattanut törmätä sanaan jälkivuoto. Tämä on siis synnytyksenjälkeistä verivuotoa, jota saattaa hyvässä lykyssä kestää 8 viikkoa putkeen. Jee! Tänä aikana ei saa käydä saunassa, uimassa eikä harrastaa seksiä (tosin ei siinä sekään ihan heti mielessä ollut, jotkut hullut sitäkin harrastaa jo viikon päästä!) infektioriskin takia. Ai niin, sit se jälkivuoto saattaa loppua yhtäkkiä. Jatkuakseen taas uudestaan!



Mutta entäs ne ekat menkat? No, ensimmäiset menkat synnytyksen jälkeen, oli se sitten sektio tai alatie, on aivan totaalisen hirveät. Siis se määrä vuotoa on aivan utopistista. Mulla tuli vartissa yösiteistä läpi, joita oli kaksi ja säikähdin niin kovaa, ett…

Jokainen joka odottaa lasta, voi valmistautua synnytykseen lukemalla etukäteen mitä kaikkea siinä tapahtuu. Mutta, harva meistä tajuaa ottaa selvää asioista, mitä tapahtuu synnytyksen jälkeen. Siinä kun oot kasvatellut mahaa monta kuukautta ja viimeisillä voimillasi pusertanut muksun ulos reijästä, mistä ei ikinä voisi kuvitella ihmisiä mahtuvan pihalle, voi paikat olla erilaiset. 
Tässä hieman listausta siitä, mitä kaikkea voi olla mahdollisesti edessä, kun synnyttää lapsen alakautta/sektiolla. Molemmista siis omakohtainen kokemus, eli tää ei oo mikään absoluuttinen totuus kaikkien kohdalla. 


Alatiesynnytyksen jälkeen lantionpohjanlihakset on muisto vain. Siis onneksi sentään hetkellisesti. Siinä kun yrität synnärin vessanpöntöllä tunnustella niitä alapään lihaksia, saattaa iskeä hetkellinen paniikki. Se tuntuu ihan siltä kuin siellä olisi pelkkä massiivinen reikä jäljellä ja jos sut heitettäis vaikka mereen, niin pulputus vaan kävisi. Tiedättekö, niinkuin pullon upottaa veteen ja se t…

Jos joku kysyy että mitä kuuluu, siihen vastataan yleensä hyvää. Se on tapana. Se on kevyttä keskustelua. Ei puolitutulle tai ventovieraille kerrota hirveän syvällisiä asioita, rankkoja vaiheita omasta elämästä. Vielä vähiten esim instassa tai muualla.
Mutta jos kuitenkin kerrot jostain todella rankasta ajanjaksosta tai asiasta mitä on tapahtunut, ihmisiä ahdistaa. He eivät tiedä miten siihen tulisi reagoida. Kerrot vaikka masennuksesta tai keskenmenosta, voit saada paljon tsemppaavia kommentteja, mutta ihmiset rullaa ohi miettien et huhhuh, toivottavasti tätä EI tuu lisää. 


Sama juttu ”oikeassa elämässä”. Jos kertoo sairastuneensa johonkin mielisairauteen (mitkä on oikeasti aika yleisiä nykyään, eli ei pitäisi oikeasti olla niin leimaavia enää tai tabu) tai muuhun sairauteen joka hankaloittaa elämää tai sait sen keskenmenon, ihmiset ei halua kuulla siitä. Ihmiset haluaa pitää keskustelun kevyenä, pintapuolisena. Asiaan voi olla todella vaikea reagoida varsinkin jos ei ole omaa kokemust…

Tiedättekö niitä päiviä, kun kämppä näyttää siltä että siellä on räjähtänyt pommi. Tiskivuori odottaa altaassa. Pyykit kasaantuu jo olemassa olevien kasojen päälle. Oot nukkunut huonosti ja lapset kiukuttelee kaikesta etkä jaksaisi kuunnella yhtään sitä meteliä. Tekis mieli mennä vaan takaisin nukkumaan. 
Tää on ihan normaalia. Meille kaikille tulee joskus näitä päiviä, eikä siitä tarvi oikeesti tuntea huonoa omaatuntoa. Tällaisina päivinä on enemmän kuin ok, että tekee vain välttämättömät asiat. Eli ruokkii itsensä ja lapsensa. Käy vessassa. Jne 🤪 Tälläiset päivät voi pyhittää vaikka jätskin syömiselle 😂



Kesän aurinkoiset päivät tuovat oman paineensa sille, että pitäisi olla aktiivinen, saada paljon aikaiseksi ja puuhailla kaikkea. Mutta ei tarvi, koska aina ei huvita, eikä aina jaksa. Ei vaikka aurinko paistaisi tuhannen auringon voimalla. 
Lapset eivät varmastikaan muista sitä, onko siellä lapsuuden kodissa ollut kaaosta joinakin päivinä vai ei. Kotitöissäkin tarvii sellasen fiiliks…

Jos perheessä tai ystäväpiirissä, tai ylipäätään missä tahansa on tekemisissä ihmisen kanssa, jolla on esim jokin riippuvuus tai sairaus, kohdistaa se meihin läheisiin tosi paljon odotuksia ulkopuolelta. Tuntuu että ulkopuoliset odottaa meiltä pelastamista ja muutenkin sitä, että laitetaan asiat kuntoon. Siinä vaiheessa kun ite heittää hanskat tiskiin saa älyttömän määrän kritiikkiä. Yleensä vielä sellaisilta, joilla ei ole hajuakaan mitä kaikkea sen ihmisen eteen on yritetty tehdä, kuinka monta vuotta on yritetty sitä ihmistä auttaa. Ihmisiä ei valitettavasti tosta noin vaan pelasteta. Se on mahdotonta. Se kun lähtee siitä ihmisestä itsestään ja hänen omasta halusta saada elämänsä kuntoon. Tää mun on pitänyt oppia itse kantapään kautta, kun poltin itseni loppuun yrittäessäni pelastaa päihderiippuvaista ihmistä vuosia, ihan turhaan. 

Missä kulkee se raja että pitää auttaa? Jossain vaiheessa on pakko vaan luovuttaa, kun läheinen ei itse näe käytöksessään mitään väärää. Hän oikeuttaa te…

”Shitty is the new black” - blogia pitävän Sariannan postauksen innoittamana halusin myös lähteä avaamaan tätä yhteistyö -asiaa, että mitä kaikkea se vaatii kun teet yhteistyön.
Itselläni ei ole paljoa kokemusta näistä vielä kertynyt, joten mun näkökulma saattaa olla erilainen kuin jonkun muun ja jos jotain olennaista tästä puuttuu, niin saa mainita. Tän ei ole tarkoitus siis avata kaikkia yhteistyön laillisia ja laittomia seikkoja, vaan sitä, millainen työ yhteistyön eteen monesti tehdään. Yhteistyö vaatii oikeasti aika paljon. Esimerkkinä ensiksi vaikka 
blogiin tehtävä yhteistyö:
Tällaisen tekstin kirjoittamiseen menee aikaa hyvässä lykyssä monta tuntia. Pitää ottaa kuvia, niistä valita parhaat ja monesti niitä pitää muokata vähän sopivammaksi. Sit sun pitää kirjoittaa teksti. Sitä hiotaan hyväksi, luetaan läpi, hiotaan virheet pois, parannetaan muutama kohta, sit luetaan uusiksi. Mahdollisesti hiotaan vielä monta kertaa ja luetaan uusiksi ja taas uusiksi, kunnes teksti on hyvä. Eikä …