Siirry pääsisältöön

12 vuoden suhde eroon ja muutto yksiöön yksin.

Mua on oikeasti ahdistanut tää tiivis yhteiselo. Mä oon ihminen joka kaipaa omaa aikaa paljon, koska väsyn jatkuvasta kanssakäymisestä. 

Kyllä mä rehellisesti myönnän, etten ajatellut mitään poikkeustiloja ja koronaa, tai ydinräjähdyksiä tai sotaa, kun perheenlisäystä mietittiin. Mä vaan mietin, että onneksi on tukiverkostoa, jos vaikka sattuisi jäämään yksin lasten kanssa jos miehelle kävisikin jotain, tai toisinpäin. Että onneksi pystyy käymään eri paikoissa lasten kanssa. Nähdä muita. No, nyt ei oo ollut MITÄÄN näistä. Kyllähän se on toisinaan rasittanut. 



Mua alkaa ottaa päähän tää perhe-elämä. En jaksa yhtään tätä näin tiivistä eloa. Raivostuttaa puoliso, joka tuntuu tekevän kaikki väärin. Varmasti raivostutan häntä myös välillä. Mua ärsyttää kun lapset huutaa ja kiljuu ja metelöi. Mä oon saanut todenteolla tehdä töitä että olisin seesteinen äiti, koska mun tekisi mieli vaan huutaa lasten mukana ja mennä päikkäreille! Itseasiassa jos rehellisiä ollaan, niin yksi päivä huusin lasten mukana ja se oli aika rentouttavaa 😂 Lapset katteli, että no ny se meni rikki. 😆

Mä oon sanonu miehelle, että mä jätän kaiken sosiaalisen elämän taakse ja muutan ihan yksin asumaan jonnekin pieneen yksiöön metsän keskelle. Saatte jäädä tänne! En osannut antaa arviota koska olisin valmis tässä kuvitteellisessa muutossani kömpimään takaisin. Ehkä sitten kun tukiverkosto on taas käytettävissä. 


Ja eip, en edelleenkään tunne huonoa omaatuntoa siitä, että musta tuntuu tältä. Ei, se ei edelleenkään tarkoita että lapset on taakka tai heitä ei rakastettaisi. Se tarkoittaa sitä, että kun tää elämäntilanne on muuttunut arvaamattomasti, niin siihen on vaikea sopeutua. Se rasittaa. Se tekee arjesta toisinaan raskaampaa. Ei ole kontakteja, ei ole hoitajia. Enkä mä ole täydellinen ihminen, joka elää ja hengittää vain lastensa kautta. Mä kaipaan myös omaa elämää, vaikka lapset olisi mulle kuinka maailman rakkaimpia. Hyvin hoidettu Sini on yhtäkuin hyvin hoidettu äiti. 


Nyt kun koulut avataan taas, mietin silti että ei olisi ehkä paras idea laittaa lapsia kouluun, vaikka mun joka solu huutaa arjen normalisoinnin puolesta. Kaks viikkoa vaan jäljellä, tuntuu että ei oo mitään järkeä. Eri asia olisi, jos koulua olisi jäljellä vielä kuukausia. Ilmeisesti koronapelko ei ole hyväksyttävä syy olla pois, niin pitänee hakea lomaa. 

Tosin, aika hassua että kouluun oisi ok palata, kun lapsilla tuskin onnistuu turvavälit koska, no, lapset, mutta kuitenkaan edelleenkään ei saa nähdä muita ihmisiä. Ihan ok siis sadoittain kokoontua jonkun rakennuksen sisään, mutta edelleen et voi nähdä vaikka sitä yhtä sukulaista. En tajua? Mitkä fiilikset teillä heräsi tästä?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”. 
Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan. 

Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä.
Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyvää ja muutenkin tuo…

”Hätäkeskus, miten voin auttaa?”

Juttelin miehen kanssa keittiössä päivän asioista ja lapset leikkivät olkkarissa. Meillä oli jotain tärkeitä asioita joita piti käydä läpi rauhassa. 
Tytöt leikkivät olohuoneessa omia leikkejään, vauva nukkui päikkäreitään ja oltiin annettu meidän 3vlle tabletti, että saisi sieltä katsella ohjelmaa. Siinä jutellessa aloin koko ajan kiinnittää enemmän huomiota siihen, että jostain ”kaukaa” kuuluu naisen puhetta, joka ei tuntunut tulevan mistään ohjelmasta. 


Keskeytin miehen ja kysyin, että kuuletko säkin ton? Kuka puhuu? Onks täällä joku?? Mies kattoo mua ihmeissään ja yhdessä siinä hetki kuunnellaan, kun meidän 3v juttelee jollekin naiselle. 
Juostaan olkkariin, eikä ketään näy missään! Yhtäkkiä tabletista kuuluu kovaa ”HÄTÄKESKUS, HALOO? HALOO?” Ei s a a t a n a. Meidän lapsi soitti HÄTÄKESKUKSEEN! Mies ottaa tabletin lapsen kädestä ja kertoo, että lapsi pääsi soittamaan vahingossa. Hätäkeskus varmistaa, että mitään hätää ei siis ole, johon toistetaan vielä että ei ole, tämä oli vahink…

En halua olla jatkuvasti läsnä lapselleni.

Vaikka olenkin vanhempi, en ajatellut uhrata koko elämääni pelkästään lapsilleni. On todella hassua törmätä kerta toisensa jälkeen siihen, että sua ei saa väsyttää, sua ei saa vituttaa, sua ei saa ärsyttää, et saa kaivata omaa aikaa jne sen jälkeen, kun susta tulee äiti tai isä. Läsnäily tuntuu olevan joka paikassa muotia. ”Ole läsnä lapsellesi! Ole inspiroiva! Pysähdy ja nauti joka hetkestä!” Jne. Lauseet voisivat yhtä hyvin olla ”Unohda itsesi kokonaan koska olet vanhempi! Väännä verenmaku suussa kaikkea luovaa! ”Ole sydärin partaalla, koska et saa hetkenkään lepoa!”



Mun mielestä on tärkeää, että vanhemmat saa sanoa tunteitaan ääneen, ilman että heitä leimataan huonoiksi vanhemmiksi, tai etteivät rakastaisi lapsiaan, tai että menee aina huonosti. Mä en yhtään ihmettele miksi niin moni vanhempi on ihan loppuun palanut. Lapset kun valvottaa yöt ja itse pitää herätä skarppina töihin kello 5, hoitaa työt, mennä kotiin ja hoitaa siellä kotityöt ja lapset jne, niin onhan se yks palapeli. …