Siirry pääsisältöön

12 vuoden suhde eroon ja muutto yksiöön yksin.

Mua on oikeasti ahdistanut tää tiivis yhteiselo. Mä oon ihminen joka kaipaa omaa aikaa paljon, koska väsyn jatkuvasta kanssakäymisestä. 

Kyllä mä rehellisesti myönnän, etten ajatellut mitään poikkeustiloja ja koronaa, tai ydinräjähdyksiä tai sotaa, kun perheenlisäystä mietittiin. Mä vaan mietin, että onneksi on tukiverkostoa, jos vaikka sattuisi jäämään yksin lasten kanssa jos miehelle kävisikin jotain, tai toisinpäin. Että onneksi pystyy käymään eri paikoissa lasten kanssa. Nähdä muita. No, nyt ei oo ollut MITÄÄN näistä. Kyllähän se on toisinaan rasittanut. 



Mua alkaa ottaa päähän tää perhe-elämä. En jaksa yhtään tätä näin tiivistä eloa. Raivostuttaa puoliso, joka tuntuu tekevän kaikki väärin. Varmasti raivostutan häntä myös välillä. Mua ärsyttää kun lapset huutaa ja kiljuu ja metelöi. Mä oon saanut todenteolla tehdä töitä että olisin seesteinen äiti, koska mun tekisi mieli vaan huutaa lasten mukana ja mennä päikkäreille! Itseasiassa jos rehellisiä ollaan, niin yksi päivä huusin lasten mukana ja se oli aika rentouttavaa 😂 Lapset katteli, että no ny se meni rikki. 😆

Mä oon sanonu miehelle, että mä jätän kaiken sosiaalisen elämän taakse ja muutan ihan yksin asumaan jonnekin pieneen yksiöön metsän keskelle. Saatte jäädä tänne! En osannut antaa arviota koska olisin valmis tässä kuvitteellisessa muutossani kömpimään takaisin. Ehkä sitten kun tukiverkosto on taas käytettävissä. 


Ja eip, en edelleenkään tunne huonoa omaatuntoa siitä, että musta tuntuu tältä. Ei, se ei edelleenkään tarkoita että lapset on taakka tai heitä ei rakastettaisi. Se tarkoittaa sitä, että kun tää elämäntilanne on muuttunut arvaamattomasti, niin siihen on vaikea sopeutua. Se rasittaa. Se tekee arjesta toisinaan raskaampaa. Ei ole kontakteja, ei ole hoitajia. Enkä mä ole täydellinen ihminen, joka elää ja hengittää vain lastensa kautta. Mä kaipaan myös omaa elämää, vaikka lapset olisi mulle kuinka maailman rakkaimpia. Hyvin hoidettu Sini on yhtäkuin hyvin hoidettu äiti. 


Nyt kun koulut avataan taas, mietin silti että ei olisi ehkä paras idea laittaa lapsia kouluun, vaikka mun joka solu huutaa arjen normalisoinnin puolesta. Kaks viikkoa vaan jäljellä, tuntuu että ei oo mitään järkeä. Eri asia olisi, jos koulua olisi jäljellä vielä kuukausia. Ilmeisesti koronapelko ei ole hyväksyttävä syy olla pois, niin pitänee hakea lomaa. 

Tosin, aika hassua että kouluun oisi ok palata, kun lapsilla tuskin onnistuu turvavälit koska, no, lapset, mutta kuitenkaan edelleenkään ei saa nähdä muita ihmisiä. Ihan ok siis sadoittain kokoontua jonkun rakennuksen sisään, mutta edelleen et voi nähdä vaikka sitä yhtä sukulaista. En tajua? Mitkä fiilikset teillä heräsi tästä?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”. 
Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan. 

Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä.
Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyvää ja muutenkin tuo…

”Läski wt -mutsi ja rumat kakarat”

Mun blogisivuille tuli viikonloppuna joku ihme pahanmielen purkaus -hyökkäys. Sain ihan jäätäviä kommentteja tänne blogiin. Oon kyllä odotellut tätä tapahtuvaksi, mutta yllätys oli se, että ne kaikki tuli saman päivän aikana ja loppui, kun vaihdoin asetuksista että vain google -tilin omistavat voivat tänne kommentoida.

Läheisten kanssa epäiltiin, että takana on yksi sama ihminen, tai maksimissaan kaksi. Kirjoitustyyli oli niin samanlaista. Ja selkeästi kyseessä ei ollut mikään random ryöppy, vaan suunniteltu hyökkäys kun kommentit tulivat noin järjestelmällisesti lyhyen ajan sisään.



Vaikka mun ulkonäköä on ruodittu jossain facen ryhmissä ja äitiydestä ihan mun vitseihin asti siellä whatsappryhmässä niiden muiden äitien osalta, niin yllätti kyllä miten erilaista tää blogiin kirjoittelu oli. Jotenkin tosi vaikea oli suhtautua niihin, kun en tiennyt pitääkö ne julkaista blogiin ja vastata näille tyypeille, vai antaa olla? Päädyin jakamaan niitä instan puolelle ja sain aivan valtavasti pa…

Kun tarvin muiden mielestä ammattiapua

Mun ei oo tarkoitus loukata tällä ketään yhden lapsen vanhempaa, jonka lapsi on pieni. Mä vihasin ja vihaan edelleen sitä, että sanotaan ”odota kun se lapsi kasvaa”, mutta nyt mun on pakko sanoa se. Ja muistakaa että en tarkoita tällä tekstillä mitään pahaa nuoria yhden lapsen äitejä kohtaan. 🙏🏻 Vaan korostaa näitä meidän täysin eri lähtökohtia. Mutta nyt seuraa todella pitkä avautuminen näistä mua loukanneista ihmisistä. 
Musta siis puhuivat paskaa juurikin nuoret, parikymppiset yhden pienen lapsen vanhemmat (okei, yksi kolmekymppinenkin kolmen lapsen poikkeus siellä oli myös sekä yksi kahden lapsen äiti, mutta jo alkuun tuli aika selväksi että he rakastaa jauhaa muista, joten..). He arvostelivat mun äitiyttä ja mua ihmisenä tosi kurjalla tavalla ja spekuloivat mun elämää tosi rankasti.


Mä sain sanottua oman kantani kyllä, lisäsin ne uuteen ryhmään, sanoin oman näkemykseni ja lähdin vetään. Mutta se mitä mä en sanonut, mitä mä olisin halunnut sanoa joka tuli vasta myöhemmin mun miel…