Siirry pääsisältöön

12 vuoden suhde eroon ja muutto yksiöön yksin.

Mua on oikeasti ahdistanut tää tiivis yhteiselo. Mä oon ihminen joka kaipaa omaa aikaa paljon, koska väsyn jatkuvasta kanssakäymisestä. 

Kyllä mä rehellisesti myönnän, etten ajatellut mitään poikkeustiloja ja koronaa, tai ydinräjähdyksiä tai sotaa, kun perheenlisäystä mietittiin. Mä vaan mietin, että onneksi on tukiverkostoa, jos vaikka sattuisi jäämään yksin lasten kanssa jos miehelle kävisikin jotain, tai toisinpäin. Että onneksi pystyy käymään eri paikoissa lasten kanssa. Nähdä muita. No, nyt ei oo ollut MITÄÄN näistä. Kyllähän se on toisinaan rasittanut. 



Mua alkaa ottaa päähän tää perhe-elämä. En jaksa yhtään tätä näin tiivistä eloa. Raivostuttaa puoliso, joka tuntuu tekevän kaikki väärin. Varmasti raivostutan häntä myös välillä. Mua ärsyttää kun lapset huutaa ja kiljuu ja metelöi. Mä oon saanut todenteolla tehdä töitä että olisin seesteinen äiti, koska mun tekisi mieli vaan huutaa lasten mukana ja mennä päikkäreille! Itseasiassa jos rehellisiä ollaan, niin yksi päivä huusin lasten mukana ja se oli aika rentouttavaa 😂 Lapset katteli, että no ny se meni rikki. 😆

Mä oon sanonu miehelle, että mä jätän kaiken sosiaalisen elämän taakse ja muutan ihan yksin asumaan jonnekin pieneen yksiöön metsän keskelle. Saatte jäädä tänne! En osannut antaa arviota koska olisin valmis tässä kuvitteellisessa muutossani kömpimään takaisin. Ehkä sitten kun tukiverkosto on taas käytettävissä. 


Ja eip, en edelleenkään tunne huonoa omaatuntoa siitä, että musta tuntuu tältä. Ei, se ei edelleenkään tarkoita että lapset on taakka tai heitä ei rakastettaisi. Se tarkoittaa sitä, että kun tää elämäntilanne on muuttunut arvaamattomasti, niin siihen on vaikea sopeutua. Se rasittaa. Se tekee arjesta toisinaan raskaampaa. Ei ole kontakteja, ei ole hoitajia. Enkä mä ole täydellinen ihminen, joka elää ja hengittää vain lastensa kautta. Mä kaipaan myös omaa elämää, vaikka lapset olisi mulle kuinka maailman rakkaimpia. Hyvin hoidettu Sini on yhtäkuin hyvin hoidettu äiti. 


Nyt kun koulut avataan taas, mietin silti että ei olisi ehkä paras idea laittaa lapsia kouluun, vaikka mun joka solu huutaa arjen normalisoinnin puolesta. Kaks viikkoa vaan jäljellä, tuntuu että ei oo mitään järkeä. Eri asia olisi, jos koulua olisi jäljellä vielä kuukausia. Ilmeisesti koronapelko ei ole hyväksyttävä syy olla pois, niin pitänee hakea lomaa. 

Tosin, aika hassua että kouluun oisi ok palata, kun lapsilla tuskin onnistuu turvavälit koska, no, lapset, mutta kuitenkaan edelleenkään ei saa nähdä muita ihmisiä. Ihan ok siis sadoittain kokoontua jonkun rakennuksen sisään, mutta edelleen et voi nähdä vaikka sitä yhtä sukulaista. En tajua? Mitkä fiilikset teillä heräsi tästä?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”.  Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan.  Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä. Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyv

Asioita, joita kukaan ei kertonut synnytyksen jälkeisestä elämästä pt I

Jokainen joka odottaa lasta, voi valmistautua synnytykseen lukemalla etukäteen mitä kaikkea siinä tapahtuu. Mutta harva meistä tajuaa ottaa selvää asioista, mitä tapahtuu synnytyksen jälkeen.  Siinä kun oot kasvatellut mahaa monta kuukautta ja viimeisillä voimillasi pusertanut muksun ulos reijästä, mistä ei ikinä voisi kuvitella ihmisiä mahtuvan pihalle, voi paikat olla erilaiset. Tai jos oletkin joutunut sektioon. Itselläni on kokemusta kahdesta alatiesynnytyksestä, suunnitellusta sektiosta sekä kiireellisestä sektiosta.  Tässä hieman listausta siitä, mitä kaikkea voi olla mahdollisesti edessä, kun synnyttää lapsen alakautta/sektiolla. Molemmista siis omakohtainen kokemus, eli tää ei oo mikään absoluuttinen totuus joka pätee ja tapahtuu kaikkien kohdalla.  Alatiesynnytyksen jälkeen lantionpohjanlihakset on muisto vain. Siis onneksi sentään hetkellisesti. Siinä kun yrität synnärin vessanpöntöllä tunnustella niitä alapään lihaksia, saattaa iskeä hetkellinen paniikki.  Se tuntuu ih

Kun meidän lapsi katosi

”Missä M on?” Mies kysyi? ”Häh, tossa terassilla seisoi ihan muutama sekunti sitten kun katsoin. Eikö se oo siellä enää?” Vastasin hämmentyneenä.  ”Ei.”  Juoksin pihalle huutamaan lasta nimeltä, ei vastausta. Mies huusi etupihalla. Juoksin suoraan metsään ilman kenkiä ja olin juuri kiipeämässä ison kaatuneen puun yli, kun mies huusi että lapsi löytyi! Hyvä luoja sitä helpotusta. Se tunne, kun helpotus valui jokaiseen raajaan. Huhhuh.  Lapsi oli mennyt talon nurkalle. Sinne ihmettelemään ötököitä, eikä ollut vastannut vaikka huudeltiin. Oli ollut ilmeisesti niin keskittynyt puuhiinsa. Jestas että lapset voi antaa sydämentykytyksiä vahemmilleen! Luojan kiitos lapsi löytyi.  Viimeaikaisen uutisoinnin perusteella tuli tosiaan tää oma tapaus mieleen ja se aivan sairaan helpottunut tunne, kun lapsi löytyikin. Meinasin ruveta itkemään. Tässä ei mennyt tosiaan yhtään kauaa, kun lapsi oli hävinnyt meidän näkyvistä! Ne on tosi nopeita. Meillä on aidattu takapiha ja metsää, mutta metsä onkin mei