12 vuoden suhde eroon ja muutto yksiöön yksin.

Mua on oikeasti ahdistanut tää tiivis yhteiselo. Mä oon ihminen joka kaipaa omaa aikaa paljon, koska väsyn jatkuvasta kanssakäymisestä. 

Kyllä mä rehellisesti myönnän, etten ajatellut mitään poikkeustiloja ja koronaa, tai ydinräjähdyksiä tai sotaa, kun perheenlisäystä mietittiin. Mä vaan mietin, että onneksi on tukiverkostoa, jos vaikka sattuisi jäämään yksin lasten kanssa jos miehelle kävisikin jotain, tai toisinpäin. Että onneksi pystyy käymään eri paikoissa lasten kanssa. Nähdä muita. No, nyt ei oo ollut MITÄÄN näistä. Kyllähän se on toisinaan rasittanut. 

Mua alkaa ottaa päähän tää perhe-elämä. En jaksa yhtään tätä näin tiivistä eloa. Raivostuttaa puoliso, joka tuntuu tekevän kaikki väärin. Varmasti raivostutan häntä myös välillä. Mua ärsyttää kun lapset huutaa ja kiljuu ja metelöi. Mä oon saanut todenteolla tehdä töitä että olisin seesteinen äiti, koska mun tekisi mieli vaan huutaa lasten mukana ja mennä päikkäreille! Itseasiassa jos rehellisiä ollaan, niin yksi päivä huusin lasten mukana ja se oli aika rentouttavaa 😂 Lapset katteli, että no ny se meni rikki. 😆

Mä oon sanonu miehelle, että mä jätän kaiken sosiaalisen elämän taakse ja muutan ihan yksin asumaan jonnekin pieneen yksiöön metsän keskelle. Saatte jäädä tänne! En osannut antaa arviota koska olisin valmis tässä kuvitteellisessa muutossani kömpimään takaisin. Ehkä sitten kun tukiverkosto on taas käytettävissä. 

Ja eip, en edelleenkään tunne huonoa omaatuntoa siitä, että musta tuntuu tältä. Ei, se ei edelleenkään tarkoita että lapset on taakka tai heitä ei rakastettaisi. Se tarkoittaa sitä, että kun tää elämäntilanne on muuttunut arvaamattomasti, niin siihen on vaikea sopeutua. Se rasittaa. Se tekee arjesta toisinaan raskaampaa. Ei ole kontakteja, ei ole hoitajia. Enkä mä ole täydellinen ihminen, joka elää ja hengittää vain lastensa kautta. Mä kaipaan myös omaa elämää, vaikka lapset olisi mulle kuinka maailman rakkaimpia. Hyvin hoidettu Sini on yhtäkuin hyvin hoidettu äiti. 

Nyt kun koulut avataan taas, mietin silti että ei olisi ehkä paras idea laittaa lapsia kouluun, vaikka mun joka solu huutaa arjen normalisoinnin puolesta. Kaks viikkoa vaan jäljellä, tuntuu että ei oo mitään järkeä. Eri asia olisi, jos koulua olisi jäljellä vielä kuukausia. Ilmeisesti koronapelko ei ole hyväksyttävä syy olla pois, niin pitänee hakea lomaa. 

Tosin, aika hassua että kouluun oisi ok palata, kun lapsilla tuskin onnistuu turvavälit koska, no, lapset, mutta kuitenkaan edelleenkään ei saa nähdä muita ihmisiä. Ihan ok siis sadoittain kokoontua jonkun rakennuksen sisään, mutta edelleen et voi nähdä vaikka sitä yhtä sukulaista. En tajua? Mitkä fiilikset teillä heräsi tästä?