”Miks piti tehdä niitä laps...” *SLAP* Keksi joku uusi solvaus

En tiedä kuinka moni teistä lukijoista on törmännyt mun videoon instassa tai facessa siitä, kun kerron kauniiseen sävyyn miten meillä menee poikkeustila lasten kanssa, mutta samalla nostelen lappuja, joissa kerron miten meillä ”oikeesti” menee. Varmaan jo arvasittekin, että se on huumorivideo. Jos ette ole nähneet, niin se löytyy esim instassa täältä tai sit facesta täältä. Jaoin videon myös yhteen facen ryhmään ja eiköhän sinnekin tullut kommenttia, että miksi niitä lapsia tehdä, jos se on sit niin rankkaa. Ei saatanan helvetti että en enää jaksa 😂 

Ilmeisesti kun kristallipalloja jaettiin siinä vaiheessa kun perheenlisäystä alkaa miettimään, en saanut omaani. En siis ole nähnyt tulevaisuuteen, että millaista arki lasten kanssa tulee olemaan ja että se arki saattaa muuttua ihan vaikka kesken elämisen niin, että se aiemmin helppo lapsiarki muuttuukin raskaammaksi. Elämää kun ei yleensä voi ennustaa. Elämä voi yhtäkkiä kesken seesteisimmänkin vaiheen heittää sulle niin ison pökäleen päin näköä, ettet millään oo varautunut siihen. Ai niin, paitsi nää fiksut kommentoijat, jotka jo etukäteen tietää millaista elämä lasten kanssa tulee olemaan ja tulee vinkumaan sädekehä kolisten siitä joka paikkaan.

Huumori. Se ei kolise samalla tavalla kaikille. Ymmärrän sen. Mutta jos sä näet Espanjaan asti että joku juttu on huumoria, mutta se ei kuitenkaan kolise sulle samalla tavalla, niin voi ristus, skrollaa ohi. En mäkään mene pahoittamaan mieltäni naistenhuoneen ketjuihin, joista tiedän että tulee paha mieli. 😂 Mulla nousee niin niskakarvat pystyyn tollasesta toisten vanhempien alas polkemisesta ja oman itsensä jalustalle nostamisesta. On se nyt saatana kumma, että kun susta tulee ulos ihminen niin susta pitäis tulla joku pyhimys, enkä puhu siitä räppäristä nyt. 

Jos kerron, että mua väsyttää tänään, tänään aion tehdä ruuhkavuosiranuja tai tilata pitsaa, en aio ku maata sohvalla tekemättä mitään ja lapsetkin saa olla isänsä vastuulla koko päivän, niin tekeekö se musta huonon äidin, jos sanon sen ääneen? Jos kerron, että tänään meillä mennään sieltä missä aita on matalin, tai kuten itse tykkään sanoa; sieltä missä aitaa ei oo ollenkaan, niin tarkoittaako se sitä, että mulla olisi rankkaa, tai että lapset olisi mulle taakka ja meidän arki on täyttä paskaa päivästä toiseen, ihan jatkuvasti? ⁣Ei. Ei todellakaan tarkoita. Se tarkoittaa sitä, että olen IHMINEN. Lapsettomanakin mulle tuli näitä päiviä ihan yhtälailla. Ihan niinkuin jokaiselle ihmiselle tulee joskus. Aina ei jaksa eikä huvita tehdä asioita perinpohjaisesti. Mutta jostain syystä sen jälkeen kun tuli äidiksi, ei oo enää yhtäkkiä ok olla joskus väsyksissä ja saamaton. Sitä mulle on nyt tässä viikko kohta toitotettu.⁣
⁣

En tiedä miten tai ylipäätään miksi mun pitäis saada sammutettua normaalit, inhimilliset tunteiden vaihtelut vaan siksi, että musta on tullut äiti. Enkä kyllä edes haluaisi sammuttaa. Haluan että voin näyttää tunteita. Haluan tuntea eri tunteita. Haluan että lapset oppivat tuntemaan. Meillä näytetään avoimesti iloa, surua, kiukkua, väsyä, jne. Niitä ihan NORMAALEJA tunteita. ⁣⁣Ja joskus meillä maataan vaan sohvalla koko päivä yökkäreissä ja syödään roskaruokaa. Eikä mua hävetä yhtään sanoa sitä ääneen. Sitä kutsutaan elämäksi.