Siirry pääsisältöön

No nyt se kommentti tuli, mitä oon odotellut!


Ensimmäisen ”negatiivisen” kommentin saatuani blogiin, haluaisin vielä palata siihen, mikä mun blogi on tai ei oo ja miksi mä tätä teen. 

  1. Haluan, että vanhempien paskojakin päiviä, tunteita tai hetkiä normalisoidaan. 
  2. Tää ei oo ”inspiroiva” blogi, täältä et löydä lasten vaatemuotia, et rauhallista lapsiarkea, et vaaleita sisustuskuvia. 
  3. Tämä on vertaistuellinen blogi. Vertaistukea harvemmin tarvitaan positiivisiin asioihin, joten siksi saattaa vaikuttaa, että blogi käsittelee pelkkiä negatiivisia asioita. 
  4. Mikä ei edes pidä paikkaansa, jos jaksaisi lukea jokaisen blogitekstin, eikä pelkkiä raflaavia otsikoita. 



Mä toki voisin kirjoittaa meidän kaikesta elämästä. Siis siitä, miten opittiin kävelemään, mikä oli ensimmäinen sana, mun raskauksista, meidän vauvakuplasta, hitaista viikonloppuaamuista, miten mun sydän pakahtuu, kun katselen mun lapsia. Mutta tää blogi ei oo sitä varten ja näitä tälläsiä blogeja on jo aivan sairaan paljon. Itse en ole pahemmin törmännyt näihin varjopuolia käsitteleviin ja rehellisesti arkea kuvaaviin blogeihin tai instatileihin. Siksi mä lähdin tätä tekemään.

Tärkein juttuhan tässä on myös huomioida se, että vaikka mä teenkin tätä vertaistuellisesti teille muille, tää on silti mun blogi, mun päiväkirja, missä puran omia tunteita ja ajatuksia. Tää on mulle paikka, missä käsitellä vanhemmuuden negatiivisiakin puolia. 



Se ei tarkoita sitä, niinkuin jo monesti ennenkin oon painottanut, että meillä olisi joka ikinen päivä kauhean rankkaa ja raskasta, oltais väsyneitä ja vittuuntuneita. Edelleen, 95% meidän arjesta sujuu hyvin. Tai ehkä isompikin prosentti. Loput on sit univajetta ja sekoilua, lasten kanssa tappelua ja uhmaa jne. 

”Miksi teitte lapsia kun on noin rankkaa ja vituttaa” noin kiteytettynä, on musta tosi loukkaava kysymys. Varsinkin kun sen esittää joku tuntematon, joka ei oo ees jaksanut lukea mun tekstejä alusta loppuun. Meillä menee arjessa tosi hyvin ja meillä on ihan mahtava tukiverkosto, joka auttaa meitä usein lastenhoidossa. Meillä ei oo siis mitään hätää. Päinvastoin. 




Painotan edelleen sitä, että tää on mun tapa käsitellä omia juttuja ja tarjota sitä kautta vertaistukea muille. Koska edelleen, harva meistä kaipaa sitä vertaistukea hyviin, hauskoihin ja positiivisiin asioihin ylipäätään.

•••
Tervetuloa seuraamaan meidän elämää instan puolelle, siellä on monipuolisemmin meidän arkea, niin siinä hyvässä kuin pahassa! @tornadoblogi

Kommentit

  1. Kyllä tää blogi on instaa kivempi, vaikka itse sisällöntuottaja ei saakaan yhtä helposti palautetta. Kiitti kun oot. Jatkan vertaistukea isompilapsiarjessa ja äitiydessä. Sekasin kuin seinäkello.

    VastaaPoista
  2. Just näin! Äitiys/vanhemmuus jalostaa monesti vaikeimman kautta! Ja se ei oo helppoa. Ja niin tärkeää kertoa siitä! Tieto siitä että "et ole yksin" on niin tärkeää tässäkin asiassa. Kukkahattutätejä riittää, mutta niitä jotka haluaa moralisoinnin/muuten vaan kauhistelun sijaan auttaa, ei niinkään paljon. Suosittelen Tara Langen Äitipeli-kirjaa! (Henkisen hömpän omalla suodattimella suodattaen). Sieltä eväitä itsensä kohtaamiseen äitinä, armollisuutta itseään kohtaan ja juuri sitä viestiä että e t o l e. y k s i n. Jään mielenkiinnolla seuraamaan blogiasi. Kiitos! Terv. puolivuotiaan aamuviiden kakkaan herännyt kolmen äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhut asiaa! Kiitos kommentistasi ja lämpimästi tervetuloa seuraamaan ❤️😍

      Poista
  3. Näin äkkiseltään katsottuna IHASTUIN tähän sinun blogiisi! Olet ihana 4 lapsen äiti ja huumori siivittää avautumisiasi. Tsemppiä sinulle ja perheellesi, niinä paskoinakin päivinä. Terv: vain 2 lapsen äiti joka elää kaatopaikkaa muistuttavassa kodissa, muttei välitä siitä PASKAAKAAN.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa mukava kuulla! 😍 Kiitos ❤️ Kaikkea hyvää myös sinne!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”. 
Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan. 

Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä.
Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyvää ja muutenkin tuo…

”Hätäkeskus, miten voin auttaa?”

Juttelin miehen kanssa keittiössä päivän asioista ja lapset leikkivät olkkarissa. Meillä oli jotain tärkeitä asioita joita piti käydä läpi rauhassa. 
Tytöt leikkivät olohuoneessa omia leikkejään, vauva nukkui päikkäreitään ja oltiin annettu meidän 3vlle tabletti, että saisi sieltä katsella ohjelmaa. Siinä jutellessa aloin koko ajan kiinnittää enemmän huomiota siihen, että jostain ”kaukaa” kuuluu naisen puhetta, joka ei tuntunut tulevan mistään ohjelmasta. 


Keskeytin miehen ja kysyin, että kuuletko säkin ton? Kuka puhuu? Onks täällä joku?? Mies kattoo mua ihmeissään ja yhdessä siinä hetki kuunnellaan, kun meidän 3v juttelee jollekin naiselle. 
Juostaan olkkariin, eikä ketään näy missään! Yhtäkkiä tabletista kuuluu kovaa ”HÄTÄKESKUS, HALOO? HALOO?” Ei s a a t a n a. Meidän lapsi soitti HÄTÄKESKUKSEEN! Mies ottaa tabletin lapsen kädestä ja kertoo, että lapsi pääsi soittamaan vahingossa. Hätäkeskus varmistaa, että mitään hätää ei siis ole, johon toistetaan vielä että ei ole, tämä oli vahink…

En halua olla jatkuvasti läsnä lapselleni.

Vaikka olenkin vanhempi, en ajatellut uhrata koko elämääni pelkästään lapsilleni. On todella hassua törmätä kerta toisensa jälkeen siihen, että sua ei saa väsyttää, sua ei saa vituttaa, sua ei saa ärsyttää, et saa kaivata omaa aikaa jne sen jälkeen, kun susta tulee äiti tai isä. Läsnäily tuntuu olevan joka paikassa muotia. ”Ole läsnä lapsellesi! Ole inspiroiva! Pysähdy ja nauti joka hetkestä!” Jne. Lauseet voisivat yhtä hyvin olla ”Unohda itsesi kokonaan koska olet vanhempi! Väännä verenmaku suussa kaikkea luovaa! ”Ole sydärin partaalla, koska et saa hetkenkään lepoa!”



Mun mielestä on tärkeää, että vanhemmat saa sanoa tunteitaan ääneen, ilman että heitä leimataan huonoiksi vanhemmiksi, tai etteivät rakastaisi lapsiaan, tai että menee aina huonosti. Mä en yhtään ihmettele miksi niin moni vanhempi on ihan loppuun palanut. Lapset kun valvottaa yöt ja itse pitää herätä skarppina töihin kello 5, hoitaa työt, mennä kotiin ja hoitaa siellä kotityöt ja lapset jne, niin onhan se yks palapeli. …