Siirry pääsisältöön

No nyt se kommentti tuli, mitä oon odotellut!


Ensimmäisen ”negatiivisen” kommentin saatuani blogiin, haluaisin vielä palata siihen, mikä mun blogi on tai ei oo ja miksi mä tätä teen. 

  1. Haluan, että vanhempien paskojakin päiviä, tunteita tai hetkiä normalisoidaan. 
  2. Tää ei oo ”inspiroiva” blogi, täältä et löydä lasten vaatemuotia, et rauhallista lapsiarkea, et vaaleita sisustuskuvia. 
  3. Tämä on vertaistuellinen blogi. Vertaistukea harvemmin tarvitaan positiivisiin asioihin, joten siksi saattaa vaikuttaa, että blogi käsittelee pelkkiä negatiivisia asioita. 
  4. Mikä ei edes pidä paikkaansa, jos jaksaisi lukea jokaisen blogitekstin, eikä pelkkiä raflaavia otsikoita. 



Mä toki voisin kirjoittaa meidän kaikesta elämästä. Siis siitä, miten opittiin kävelemään, mikä oli ensimmäinen sana, mun raskauksista, meidän vauvakuplasta, hitaista viikonloppuaamuista, miten mun sydän pakahtuu, kun katselen mun lapsia. Mutta tää blogi ei oo sitä varten ja näitä tälläsiä blogeja on jo aivan sairaan paljon. Itse en ole pahemmin törmännyt näihin varjopuolia käsitteleviin ja rehellisesti arkea kuvaaviin blogeihin tai instatileihin. Siksi mä lähdin tätä tekemään.

Tärkein juttuhan tässä on myös huomioida se, että vaikka mä teenkin tätä vertaistuellisesti teille muille, tää on silti mun blogi, mun päiväkirja, missä puran omia tunteita ja ajatuksia. Tää on mulle paikka, missä käsitellä vanhemmuuden negatiivisiakin puolia. 



Se ei tarkoita sitä, niinkuin jo monesti ennenkin oon painottanut, että meillä olisi joka ikinen päivä kauhean rankkaa ja raskasta, oltais väsyneitä ja vittuuntuneita. Edelleen, 95% meidän arjesta sujuu hyvin. Tai ehkä isompikin prosentti. Loput on sit univajetta ja sekoilua, lasten kanssa tappelua ja uhmaa jne. 

”Miksi teitte lapsia kun on noin rankkaa ja vituttaa” noin kiteytettynä, on musta tosi loukkaava kysymys. Varsinkin kun sen esittää joku tuntematon, joka ei oo ees jaksanut lukea mun tekstejä alusta loppuun. Meillä menee arjessa tosi hyvin ja meillä on ihan mahtava tukiverkosto, joka auttaa meitä usein lastenhoidossa. Meillä ei oo siis mitään hätää. Päinvastoin. 




Painotan edelleen sitä, että tää on mun tapa käsitellä omia juttuja ja tarjota sitä kautta vertaistukea muille. Koska edelleen, harva meistä kaipaa sitä vertaistukea hyviin, hauskoihin ja positiivisiin asioihin ylipäätään.

•••
Tervetuloa seuraamaan meidän elämää instan puolelle, siellä on monipuolisemmin meidän arkea, niin siinä hyvässä kuin pahassa! @neljanlapsentornado

Kommentit

  1. Kyllä tää blogi on instaa kivempi, vaikka itse sisällöntuottaja ei saakaan yhtä helposti palautetta. Kiitti kun oot. Jatkan vertaistukea isompilapsiarjessa ja äitiydessä. Sekasin kuin seinäkello.

    VastaaPoista
  2. Just näin! Äitiys/vanhemmuus jalostaa monesti vaikeimman kautta! Ja se ei oo helppoa. Ja niin tärkeää kertoa siitä! Tieto siitä että "et ole yksin" on niin tärkeää tässäkin asiassa. Kukkahattutätejä riittää, mutta niitä jotka haluaa moralisoinnin/muuten vaan kauhistelun sijaan auttaa, ei niinkään paljon. Suosittelen Tara Langen Äitipeli-kirjaa! (Henkisen hömpän omalla suodattimella suodattaen). Sieltä eväitä itsensä kohtaamiseen äitinä, armollisuutta itseään kohtaan ja juuri sitä viestiä että e t o l e. y k s i n. Jään mielenkiinnolla seuraamaan blogiasi. Kiitos! Terv. puolivuotiaan aamuviiden kakkaan herännyt kolmen äiti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Puhut asiaa! Kiitos kommentistasi ja lämpimästi tervetuloa seuraamaan ❤️😍

      Poista
  3. Näin äkkiseltään katsottuna IHASTUIN tähän sinun blogiisi! Olet ihana 4 lapsen äiti ja huumori siivittää avautumisiasi. Tsemppiä sinulle ja perheellesi, niinä paskoinakin päivinä. Terv: vain 2 lapsen äiti joka elää kaatopaikkaa muistuttavassa kodissa, muttei välitä siitä PASKAAKAAN.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa mukava kuulla! 😍 Kiitos ❤️ Kaikkea hyvää myös sinne!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”. 
Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan. 

Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä.
Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyvää ja muutenkin tuo…

Kun tarvin muiden mielestä ammattiapua

Mun ei oo tarkoitus loukata tällä ketään yhden lapsen vanhempaa, jonka lapsi on pieni. Mä vihasin ja vihaan edelleen sitä, että sanotaan ”odota kun se lapsi kasvaa”, mutta nyt mun on pakko sanoa se. Ja muistakaa että en tarkoita tällä tekstillä mitään pahaa nuoria yhden lapsen äitejä kohtaan. 🙏🏻 Vaan korostaa näitä meidän täysin eri lähtökohtia. Mutta nyt seuraa todella pitkä avautuminen näistä mua loukanneista ihmisistä. 
Musta siis puhuivat paskaa juurikin nuoret, parikymppiset yhden pienen lapsen vanhemmat (okei, yksi kolmekymppinenkin kolmen lapsen poikkeus siellä oli myös sekä yksi kahden lapsen äiti, mutta jo alkuun tuli aika selväksi että he rakastaa jauhaa muista, joten..). He arvostelivat mun äitiyttä ja mua ihmisenä tosi kurjalla tavalla ja spekuloivat mun elämää tosi rankasti.


Mä sain sanottua oman kantani kyllä, lisäsin ne uuteen ryhmään, sanoin oman näkemykseni ja lähdin vetään. Mutta se mitä mä en sanonut, mitä mä olisin halunnut sanoa joka tuli vasta myöhemmin mun miel…

Perunapelto perseessä

Hyvää huomenta! Ja anteeksi, että kun avaat silmät tähän maailmaan, saat kahvin naaman eteen ja avaat tän sivun, joudut heti katselemaan mun takareisiä. 🤭


Mutta mä halusin tuoda esille sen, että äitiyden tuomat muutokset voi joillain ihmisillä vaikuttaa myös muihinkin alueisiin kuin vaan niihin mahaan ja rintoihin. 
Kun raskaus kerrytti kiloja turvotuksen ja ihan rehellisesti myös omien syömisten takia, niin niistä puolet meni mahan sijasta reisiin ja persukseen. Kuva silottaa vahvasti tilanteen oikeellisuutta, liian armollinen kamera tässä puhelimessa 😁

Oon ihan sujut tämänkin vartalon osan kanssa, kyllähän se toimii niinku pitää. Mutta koska mä oon vaan ihminen, niin kyllä muakin joskus ahistaa se, et takareidet ja perse on ku perunapelto. Mut onneks suurimman osan ajasta oon ihan ok asian kanssa. Varmaan ku en nää sitä koko ajan kumminkaan. 
Ihmisillä vaikuttaa niin yksilöllisesti eri asiat eri tavalla vartaloon. Monille raskaus ja pienlapsiarki ei tuo mitään muutoksia, mulla sit taa…