Siirry pääsisältöön

Jokaista asiaa ei kannata kertoa puolisolle

Törmäsin netin keskustelupalstalla sellaiseen kysymykseen, että pystyisitkö vaihtamaan puolisosi kanssa puhelimia. Että ei kuulemma tekisi edes pahaa puolisolle nähdä koko toisen sivuhistoriaa ja keskusteluita ystävien kanssa. Että nimeomaan olisi suotavaakin olla niin avoin, että pystyy näyttämään niitä viestejä, missä kerrotaan puolison olevan ärsyttävä syystä x. 

Siis mä oon samaa mieltä että kyllä on ehdottomasti hyvä olla avoin. Me puhutaan miehen kanssa melkein kaikesta. Mutta kyllä mun mielestä saa ja pitää olla edes jonkilainen yksityisyys. Olisko vähän kurjaa, että joka kerta kun vaikka univajeessa ärsyttää jopa toisen hengitys, niin kertoisin sen suoraan. Että vituttaa kun toinen joskus yskii liian lujaa. Että tänään ärsyttää taas se puoliso, eikä ees tiiä miksi. En mä ainakaan ite hlökohtaisesti jaksaisi kuunnella koko ajan täydellisen avointa keskustelua siitä, miten ärsyttävä oon. 




Joskus on hetkiä, kun voi ohimennen keskustelussa purkaa sille kaverille että ”ei saatana, mies jätti nuuskapurkin pöydälle eikä kiikuttanut sitä roskiin”. Jos me aletaan joka asiasta huomauttelemaan ja puhumaan ihailtavan avoimesti suoraan toiselle puoliskollemme, saadaan tehdä sitä hetken päästä itseksemme. 

Tokihan tääkin on yksilöllistä, mutta kyllä mä toivoisin jotain suodatinta mun miehen ajatuksiin, mitä se mulle asti kertoo. Ei joka ikistä pienintäkin juttua oo terveellistä kertoa. Isommat ärsytykset tai muut huomiot joo toki. Mutta kai jokaisella on oikeus myös omiin, yksityisiin ajatuksiin? Ei tässä kuitenkaan olla missään symbioosissa, vaikka parisuhteessa ollaan. Ja oletan, että jokaisella ystävälläkin on oikeus kertoa omia juttujaan ilman, että ne päätyy muille.



Oon huomannut, että monesti parisuhteisiin pätee samat ajatukset kuin lastenkasvatukseen. Ethän sä lapsillekaan koko ajan tuo negatiivisia ajatuksiasi ilmi joka ikisestä pienimmästäkin asiasta, vaan koitat kannustaa, tukea ja tsempata. En nyt meinaa, että tässä pitää aikuista ihmistä kannustaa ja tsempata niinkuin lasta, mutta ehkä tajusitte pointin. Kuinka nopeasti menis järki oikeesti sellaseen, että toinen koko ajan mainitsee jokaisen pienimmänkin ajatuksen ääneen asti. Eiköhän ne voi suodattaa juurikin vaikka sille kaverille, unohtaa sen jälkeen ja jatkaa elämää harmoniassa. Oisko mitään pahempaa kuin oikeesti olla se ihan kaikesta nalkuttava puoliso?

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”.  Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan.  Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä. Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyv

”Hätäkeskus, miten voin auttaa?”

Juttelin miehen kanssa keittiössä päivän asioista ja lapset leikkivät olkkarissa. Meillä oli jotain tärkeitä asioita joita piti käydä läpi rauhassa.  Tytöt leikkivät olohuoneessa omia leikkejään, vauva nukkui päikkäreitään ja oltiin annettu meidän 3vlle tabletti, että saisi sieltä katsella ohjelmaa. Siinä jutellessa aloin koko ajan kiinnittää enemmän huomiota siihen, että jostain ”kaukaa” kuuluu naisen puhetta, joka ei tuntunut tulevan mistään ohjelmasta.  Keskeytin miehen ja kysyin, että kuuletko säkin ton? Kuka puhuu? Onks täällä joku?? Mies kattoo mua ihmeissään ja yhdessä siinä hetki kuunnellaan, kun meidän 3v juttelee jollekin naiselle.  Juostaan olkkariin, eikä ketään näy missään! Yhtäkkiä tabletista kuuluu kovaa ”HÄTÄKESKUS, HALOO? HALOO?” Ei s a a t a n a. Meidän lapsi soitti HÄTÄKESKUKSEEN! Mies ottaa tabletin lapsen kädestä ja kertoo, että lapsi pääsi soittamaan vahingossa. Hätäkeskus varmistaa, että mitään hätää ei siis ole, johon toistetaan vielä että

En halua olla jatkuvasti läsnä lapselleni.

Vaikka olenkin vanhempi, en ajatellut uhrata koko elämääni pelkästään lapsilleni. On todella hassua törmätä kerta toisensa jälkeen siihen, että sua ei saa väsyttää, sua ei saa vituttaa, sua ei saa ärsyttää, et saa kaivata omaa aikaa jne sen jälkeen, kun susta tulee äiti tai isä. Läsnäily tuntuu olevan joka paikassa muotia. ”Ole läsnä lapsellesi! Ole inspiroiva! Pysähdy ja nauti joka hetkestä!” Jne. Lauseet voisivat yhtä hyvin olla ”Unohda itsesi kokonaan koska olet vanhempi! Väännä verenmaku suussa kaikkea luovaa! ”Ole sydärin partaalla, koska et saa hetkenkään lepoa!”   Mun mielestä on tärkeää, että vanhemmat saa sanoa tunteitaan ääneen, ilman että heitä leimataan huonoiksi vanhemmiksi, tai etteivät rakastaisi lapsiaan, tai että menee aina huonosti. Mä en yhtään ihmettele miksi niin moni vanhempi on ihan loppuun palanut. Lapset kun valvottaa yöt ja itse pitää herätä skarppina töihin kello 5, hoitaa työt, mennä kotiin ja hoitaa siellä kotityöt ja lapset jne, niin onhan se