Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on maaliskuu, 2020.

Joka ilta kun lamput sammuu...

Tuskanhiki valuen katselen kelloa. Pian on aika. Se lähestyy. Vaikka kuinka olen yrittänyt muuttaa käyttäytymis- ja toimintamalleja, se on joka kerta kuin painajaismainen uni. Katastrofia. Kaaosta.
Iltavillit. 


Päivällä leikitään prinsessaa ja maalaillaan rauhallisesti seinät ja kaapit salaa sinisellä tussilla. Kun kello alkaa kääntymään iltaa kohti, juostaan ämpärit päässä seiniä päin, hypitään sohvalta kattolamppuun kiikkumaan, leikataan veljelle sivusiiliä ja koulukirjat syö koira, jota me ei ees omisteta.
Väännät leipiä heitellen niitä pitkin pöytiä kuin frisbeetä ja huutelet lapsia syömään tärisevällä äänellä. Mikään ei kuitenkaan riitä ja koko ajan on nälkä. Oot kuin jossain Hells Kitchenissä, mutta Gordonin tilalla on sun lapset. 

Videossa dramatisointi katseestani, jota iltaisin luon
Kun on hampaiden vuoro, ”hampaiden pesulle!” on sama kuin huutaisi lapsille ”paikoillanne, valmiit, HEP!”; kaikki lähtevät kuin raketit eri suuntiin. Siellä sitten uhkailet hammaspeikoilla hammasharja …

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”. 
Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan. 

Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä.
Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyvää ja muutenkin tuo…

Kun sun pää on vaan koristeena

Harjaat hampaat naamarasvalla. Dödöt löytyy jääkaapista. Tavarat on hukassa ja et muista yksinkertaistakaan asiaa, joten puhelin on täynnä muistutuksia ja niiden muistutuksia. Kuulostaako tutulta? Jep. Univaje. Tuo jokaisen, tai ainakin useamman vanhemman kokema kamala vitsaus!



Univaje tekee ihmisen ihan höpsöksi. Aivokäyrä näyttää suoraa viivaa ihan tavallisistakin kysymyksistä, joihin pitäisi keksiä ratkaisu. Esimerkkinä vaikkapa kun mies kysyi että onko meillä kanelia, kun meidän kolmas lapsi oli alle vuoden. 
Tuijotin miestä pitkään ja hartaasti ja kysyin hitaasti, että ”mikä on kanel?” Mies tuijottaa takaisin hämmentyneellä ilmeellä, ehkä hieman ärsyyntynein vivahtein. Hän nostaa käden ilmaan ja demonstroi ripottelua sormillaan lausuen samalla: ”K a n e l i a. Sitä maustetta?” Valo syttyy päässäni välittömästi ja huudahdan ”Aaaaa! Siis joo on! Luulin että oli tullut joku uus kanavapaketti KANEL ja kyselit että joko meilläkin on se!” 
Neljännen kohdalla aivotoiminta on kärsinyt niin,…

Onko kuvasi somevalmiita?

Ootteko koskaan syynänneet kuvaa joka kulmasta, jonka haluaisitte laittaa someen, että onko se varmasti somekelpoinen? Näkyykö hellassa pinttymiä, onko lattiassa tahroja? Repsottaako kaapinovet tai vetolaatikot? Tursuaako joka paikka vaatteita? Leluja? Onko vessa kiiltävän puhdas ja onko sitä varsinkaan roskiskaappi? 


Pyykkiä, leluja ja muuta roinaa on saattanut kertyä nurkkiin pyörimään, imuria harvemmin laitetaan enää siivouskomeroon, koska sitä tarvitaan niin usein, että sen uusi paikka on keittiössä. Tai olkkarissa. Tai makkarissa. Tai eteisessä. You name it. Se on osa sisustusta nyt. Mutta toki kuvissa se ei saa näkyä koska se näyttää tyhmältä! 


Lapset kun käyvät yökylässä, kamat puretaan vasta tietty noin 5 viikon päästä siitä. Reput ja säkit lojuu eteisessä pitkin poikin. Pyykitkin viikataan kaappiin sitten vasta, kun kasasta ei enää löydä mitään, koska se on niin helvetin korkea. Ehkä mä oon laiska. Tai liian rento. En tiiä, mutta vaikeaa tuntuu toisinaan olevan nää kotityöt. 🥵


Jokaista asiaa ei kannata kertoa puolisolle

Törmäsin netin keskustelupalstalla sellaiseen kysymykseen, että pystyisitkö vaihtamaan puolisosi kanssa puhelimia. Että ei kuulemma tekisi edes pahaa puolisolle nähdä koko toisen sivuhistoriaa ja keskusteluita ystävien kanssa. Että nimeomaan olisi suotavaakin olla niin avoin, että pystyy näyttämään niitä viestejä, missä kerrotaan puolison olevan ärsyttävä syystä x. 
Siis mä oon samaa mieltä että kyllä on ehdottomasti hyvä olla avoin. Me puhutaan miehen kanssa melkein kaikesta. Mutta kyllä mun mielestä saa ja pitää olla edes jonkilainen yksityisyys. Olisko vähän kurjaa, että joka kerta kun vaikka univajeessa ärsyttää jopa toisen hengitys, niin kertoisin sen suoraan. Että vituttaa kun toinen joskus yskii liian lujaa. Että tänään ärsyttää taas se puoliso, eikä ees tiiä miksi. En mä ainakaan ite hlökohtaisesti jaksaisi kuunnella koko ajan täydellisen avointa keskustelua siitä, miten ärsyttävä oon. 



Joskus on hetkiä, kun voi ohimennen keskustelussa purkaa sille kaverille että ”ei saatana, m…

Kun tarvin muiden mielestä ammattiapua

Mun ei oo tarkoitus loukata tällä ketään yhden lapsen vanhempaa, jonka lapsi on pieni. Mä vihasin ja vihaan edelleen sitä, että sanotaan ”odota kun se lapsi kasvaa”, mutta nyt mun on pakko sanoa se. Ja muistakaa että en tarkoita tällä tekstillä mitään pahaa nuoria yhden lapsen äitejä kohtaan. 🙏🏻 Vaan korostaa näitä meidän täysin eri lähtökohtia. Mutta nyt seuraa todella pitkä avautuminen näistä mua loukanneista ihmisistä. 
Musta siis puhuivat paskaa juurikin nuoret, parikymppiset yhden pienen lapsen vanhemmat (okei, yksi kolmekymppinenkin kolmen lapsen poikkeus siellä oli myös sekä yksi kahden lapsen äiti, mutta jo alkuun tuli aika selväksi että he rakastaa jauhaa muista, joten..). He arvostelivat mun äitiyttä ja mua ihmisenä tosi kurjalla tavalla ja spekuloivat mun elämää tosi rankasti.


Mä sain sanottua oman kantani kyllä, lisäsin ne uuteen ryhmään, sanoin oman näkemykseni ja lähdin vetään. Mutta se mitä mä en sanonut, mitä mä olisin halunnut sanoa joka tuli vasta myöhemmin mun miel…

”Kädet oli ihan paskana, kun puristit niitä kuin Bull Mentula”

”Pelonsekaisin tuntein poistuin asunnosta, ikinä ei tiennyt mikä ylläri odottaa kun tulee takas!” Aviomieheni tuumasi, kun eilen pyysin palaamaan raskausajan tunnelmiin. En tiiä viittasko mies tällä mm. siihen, ku aloin korjaamaan vähän pyörää, joka ei sit onnistunutkaan ja lopulta puolet pyörästä oli purettuna osiin, tai sitä, kun heitin jäisen jauhelihapaketin pitkin lattiaa. En tiedä miksi, mutta juuri tyttöjen odotusaika on ollut aivan kauheaa myllerrystä. 🥵

Mies ei kuulemma paljoa aivoja käyttänyt silloin, kun sai kuulla et oon raskaana meidän neljännestä. ”Mission accomplished” oli vastaus, kun pyysin eilen palaamaan näihin tunnelmiin ja mitä pohti. Toista se oli esikoisen kohdalla. 🤪 Itsehän sain myös nelosen kohdalla ”slaagin” ja tutkin sitä tikkua joka valossa mitä talosta löyty. 🤣 

Meille on syntynyt esikoinen ja kuopus sektiolla ja muut kaksi alateitse. Mies kertoi sektiosta seuraavan kokemuksen (siitä ekasta, vikaan ei ees ehtinyt mukaan ja sekin on hauska tarina se, mutt…

No nyt se kommentti tuli, mitä oon odotellut!

Ensimmäisen ”negatiivisen” kommentin saatuani blogiin, haluaisin vielä palata siihen, mikä mun blogi on tai ei oo ja miksi mä tätä teen. 
Haluan, että vanhempien paskojakin päiviä, tunteita tai hetkiä normalisoidaan. Tää ei oo ”inspiroiva” blogi, täältä et löydä lasten vaatemuotia, et rauhallista lapsiarkea, et vaaleita sisustuskuvia. Tämä on vertaistuellinen blogi. Vertaistukea harvemmin tarvitaan positiivisiin asioihin, joten siksi saattaa vaikuttaa, että blogi käsittelee pelkkiä negatiivisia asioita. Mikä ei edes pidä paikkaansa, jos jaksaisi lukea jokaisen blogitekstin, eikä pelkkiä raflaavia otsikoita. 


Mä toki voisin kirjoittaa meidän kaikesta elämästä. Siis siitä, miten opittiin kävelemään, mikä oli ensimmäinen sana, mun raskauksista, meidän vauvakuplasta, hitaista viikonloppuaamuista, miten mun sydän pakahtuu, kun katselen mun lapsia. Mutta tää blogi ei oo sitä varten ja näitä tälläsiä blogeja on jo aivan sairaan paljon. Itse en ole pahemmin törmännyt näihin varjopuolia käsittel…