Siirry pääsisältöön

Vessaan karkuun puolisolta

Tässä pienlapsiarjen keskellä on pinna välillä ihan helvetin kireällä. Vaikka tää on edelleen 95% ihanaa perhe-elämää ja ollaan onnellisia, niin välillä vituttaa. Kaikki. Joskus se asia voi olla vaikka ihan mitätönkin ja kuppi menee iloisesti nurin.

Mä väkisinkin huomaan esim.  vertailevani sitä kuka tekee mitäkin kotitöitä ja muita ja miks siivoaminen on yleensä mun kontolla. Sit yritän miettiä miehen näkökulmasta, että se tekee yli 8h työpäiviä, käy kaupassa ja kuskaa lapset harrastuksiin. Eihän sillä jää aikaa enää muuhun arkena.

Eli tehdään me tässä arjessa molemmat oma osuutemme ja ehkä mun miestäkin vituttaa välillä, kun kaupassakäyminen on sen kontolla. Koska jos se tuo väärää suklaata, niin kotona odottaa vaimo naama väärinpäin 😂 Viikonloppuisin tehdään yhdessä sitten se mitä keritään. Mies ehkä jopa aavistuksen enemmän, kun mua ei kiinnosta sitten yhtään enää siivota vielä viikonloppuisin, kun teen sitä arkena jo töissäkin.


Mä luokittelisin mun ja miehen suhteen aika vahvaksi. Puhutaan yleensä asioista jotka ottaa päähän tai jotka vaivaa ja yritetään ainakin parhaamme selvittää konfliktit heti. Ollaan seilattu jos jonkinmoista isompaakin myrskyä ja niistäkin selvitty hengissä, yhdessä.

Tässä ruuhkavuosien keskelläkin pitäis oikeesti muistaa että puhalletaan yhteen hiileen. Tottakai se pinna palaa välillä kun on univajetta, lapset sekoilee minkä kerkee ja ootte saanu kahdenkeskistä aikaa viimeksi kuukausia sitten. Enää ei oikein illatkaan tahdo riittää nipistämään sitä aikaa parisuhteelle, kun on niin väsyksissä töistä, lastenhoidosta, harrastuksista ja kotitöistä ym. Se on vaan iltapala naamaan ja nukkumaan.


Ja kirjoitin tätä juurikin sellaisessa tilanteessa, missä mulla meni hermot ja sit puolisolla meni hermot, lapsilla meni hermot ja kaikilla meni hermot. Menin viilentämään tunteita vessaan ja kirjoittelemaan näitä ajatuksia ylös, kun muualla ei ollut rauhaa. 😅 Kun istuin kirjoittamaan tätä ja pohdin asioita myös toisen näkökulmasta, oli olo taas suhteellisen normaali. Paskoja päiviä tulee ja menee, onneksi enemmistö päivistä on kuitenkin mukavaa ja hauskaa menoa, niin lasten kuin puolisonkin kanssa. ❤️

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Ole äiti, ne sanoi

Ole äiti, ne sanoi. Tee lapsia, mutta älä jää kotiäidiksi, vaan jatka uraa. Älä laita lapsia kuitenkaan liian aikaisin hoitoon.  Ole äiti, ne sanoi. Ota välillä omaa aikaa, mutta älä ole erossa lapsista hetkeäkään. Miksi et ole koskaan ilman lapsiasi?  Olet väsynyt, miksi teit lapsia? Teillä on vaan yksi lapsi? Tehkää lisää, lapsella täytyy olla sisarus.  Ole äiti, ne sanoi. Kunnon äiti imettää lastaan. Etkai sä vieläkin imetä? Anna kiinteitä, mutta älä kaupasta. Kunnon äiti valmistaa soseet itse.  Jätä lasta välillä myös toiselle vanhemmalle. On tärkeää että heille syntyy myös vahva side. Hei missä sun lapset on? Miten uskalsit jättää lapsen toisen vastuulle?  Ole äiti, ne sanoi. Lapsi kasvaa hyvin myös korvikkeella, älä murehdi. Apua, etkai vaan anna korviketta? Lapset eivät saa pullolla läheisyyttä.  Käytä kestovaippoja kertakäyttöisten sijaan. Eikai teidän lapsi vieläkin ole vaipoissa? Kyllä tuossa iässä pitäisi olla jo päiväkuiva.  Ole äiti, ne sanoi... Inspiraatio saatu Be a lady

Asioita, joita kukaan ei kertonut synnytyksen jälkeisestä elämästä pt I

Jokainen joka odottaa lasta, voi valmistautua synnytykseen lukemalla etukäteen mitä kaikkea siinä tapahtuu. Mutta harva meistä tajuaa ottaa selvää asioista, mitä tapahtuu synnytyksen jälkeen.  Siinä kun oot kasvatellut mahaa monta kuukautta ja viimeisillä voimillasi pusertanut muksun ulos reijästä, mistä ei ikinä voisi kuvitella ihmisiä mahtuvan pihalle, voi paikat olla erilaiset. Tai jos oletkin joutunut sektioon. Itselläni on kokemusta kahdesta alatiesynnytyksestä, suunnitellusta sektiosta sekä kiireellisestä sektiosta.  Tässä hieman listausta siitä, mitä kaikkea voi olla mahdollisesti edessä, kun synnyttää lapsen alakautta/sektiolla. Molemmista siis omakohtainen kokemus, eli tää ei oo mikään absoluuttinen totuus joka pätee ja tapahtuu kaikkien kohdalla.  Alatiesynnytyksen jälkeen lantionpohjanlihakset on muisto vain. Siis onneksi sentään hetkellisesti. Siinä kun yrität synnärin vessanpöntöllä tunnustella niitä alapään lihaksia, saattaa iskeä hetkellinen paniikki.  Se tuntuu ih

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”.  Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan.  Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä. Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyv