Neljän lapsen tornado

Mulle on jäänyt kiloja raskauksista. On selluliittia perse täynnä kuten kuvasta huomaa. On mahaa, kuten kuvasta huomaa kun vähän rullaa alemmas, raskausarvista puhumattakaan.  Tosi usein saa kuulla että joku olis kaunis tai kauniimpi jos laihtuisi. Vaikka edes vähän. ”Muutama kilo ku lähtis niin voisit olla vaikka malli!” 
Siinä missä hoikat saavat kuulla että ovat ”pakkasen raiskaamia pulkannaruja” saavat normaalikokoiset, kurvikkaat ja ylipainoiset kuulla, että olisivat nätimpiä ja halutumpia jos laihtuisivat. Molemmat niin väärin. 

Miksi ihmiset kokee että heillä on oikeus arvostella kenenkään vartaloa tai ulkonäköä ylipäätään, varsinkaan jos mielipidettä ei oo kysytty? Meidän kaikkien pitäisi saada olla rauhassa sellaisia kuin ollaan. Ymmärrän että esim anoreksia tai sairaalloinen lihavuus on ongelma, mutta mistä meistä kukaan voi tietää esim sitä, onko siihen haettu jo apua. Ne sivaltavat kommentit ei ainakaan mitään asioita auta mihinkään suuntaan ja loppujen lopuksi jokaisen tuli…

...On erittäin hankalaa. 
Tiedättekö miksi on niin vaikea tuoda esiin rehellistä arkea? Rehellisiä ajatuksia, rehellisesti sitä, mitä sen 4 seinän sisällä tapahtuu? No siksi koska ihmiset kauhistelee sitä silti, vaikka jokainen vanhempi tietää että joskus menee se kuppi nurin. 
Somessa rulaa tilit, joissa feediä koristelee samantyyliset vaaleat kuviat maljakoista, jossa on ehkä jotain viljoja tai puuvillaa, tekstejä joissa inspiroidutaan, ollaan kauheasti läsnä joka paikassa ja parhaita versioita itsestämme. En tietenkään sano etteikö niistä saisi tykätä. Etteikö niitä saisi seurata. Itse olen vaan henkilökohtaisesti vähän kyllästynyt. Mä tarvin rosoisuutta. Oikeaa aitoutta, oikeaa arkea. 

Vertaistuen antaminen vanhemmuuteen tuntuu edelleen olevan ihmeen vaikea asia. Sun pitäisi olla valmiiksi hyvä vanhempi jo etukäteen, äläkä vaan mokaa! Missään asiassa. Auta armias jos meet ääneen sanomaan, että joskus vituttaa. Joskus väsyttää. Joskus voislaittaa lapset ruåttintädille ja ampua vaikka …

Tuntuu että jotkut vanhemmat luulee, että mitä enemmän vedät ittes piippuun ja yli jaksamisen niin sitä parempi vanhempi olet. Hittojako siitä vaikka lapset vähän kärsii siinä sivussa koko hommasta! Käsi ylös kuinka moni tiesi että vanhemmuus ei oo mikään kilpailu? 
En oo ikinä ollut mikään tee-soseet-itse -äiti. Tai no joo, pari kertaa alkuun oon yrittänyt koska oon tuntenut syyllisyyttä siitä et muut jaksaa vääntää niitä, niin miks mä ostaisin kaupasta. Koska monen monta kertaa luen vielä yhä edelleen sitä, että olet jotenkin epäonnistunut ihmisenä, jos et tee ruokia alusta asti itse. 


Liian usein saa lukea syyllistystä siitä, miten ne ”kyllä keittyy siinä samassa missä muukin ruoka”. No ei muuten keity. Kiireessä, muiden lasten huutaessa nälkää ja itse aivan loputtoman väsyneenä vauva tississä tai pullossa kiinni ne.ei.keity.kuin.itsestään.
Oon oikeesti lukenut monesti, kuinka jotkut väittää niiden kaupan soseiden olevan samanlaisia kuin normi pikaruuat, eli että ne olis pelkkää paska…

Mitä enemmän sulla on lapsia, sitä lihavempi sun ilmeisesti pitäis olla. Tai rumempi. Sitä hirveimmissä rytkyissä sun tulisi kulkea. Tai näin ainakin oletetaan, mitä vaihdoin aiheesta sanaa muiden äitien kanssa. 
”Oho! Et näytä yhtään äidiltä!/että sulla olisi noin monta lasta/että sulla olis noin vanhoja lapsia/pieniä lapsia” jne, you name it. Nää on lauseita joita jotkut saa osakseen. Itse valitettavasti en ole saanut, koska olisin palavasti halunnu kysyä, että ”no miltä sellainen äiti sun mielestä näyttää?” Musta vähän tuntuu, että ihmiset ei edes osaisi vastata tuohon itsekään. 


Kysyin miehen näkökulmaa tähän asiaan, että onko hän miehenä ja isänä törmännyt tällaiseen mitä niin monet äidit saa osakseen. Hän vastasi että ei ihan tollaseen, mutta hälle on sanottu että ”en olis ikinä uskonu että SÄ oot isä”. 
Mistähän ne ajatukset kumpuaa, että vanhempien pitää näyttää tietynlaiselta ja olla luonteeltaan tietynlainen? Ja siis miltä meidän pitäisi sitten näyttää tai millaisia olla? Monet…

Ruuhkavuosien keskellä puolison huomioiminen saattaa toisinaan jäädä vähemmälle. Kun pienet lapset ”pyörii jaloissa”, ei sitä väsyn ja muiden arkisten askareiden, töiden ja harrastusten jälkeen vaan jää energiaa sillä tavalla enää toiselle. 
Siksi arjen pienet teot ovatkin tosi tärkeässä roolissa! Se, että sä keität aamukahvit toiselle vaikka itse jo joit ja oot lähdössä töihin, se pyllylle taputus ohikulkiessa, pikainen pusu tai halaus keittiössä ruuanlaiton ohessa tai vaikka se, että laitat pyykit kuivumaan ilman erillistä pyytämistä, jne ym., auttaa pitämään sitä suhdetta yllä.


Vaikka ne kuulostaa pieniltä asioilta, on ne suhteen kannalta isoja. Parisuhde ei voi hyvin itsekseen, sen eteen täytyy tehdä töitä. Ihan yhtälailla kuin lapset eivät kasva itsekseen, vaan he tarvivat kasvatusta. 
Hyvää ystävänpäivää! 😍 Miten te otatte puolison huomioon pienlapsiarjen ja ruuhkavuosien keskellä? ❤️

Äiti. Tuo maailman ihanin sana. Tuo maailman vittumaisin sana. Sitä iloitaan kun lapsi oppii vihdoin puhumaan. Siitä yks silmänräpäytys, kun tekeekin mieli hapuilla epätoivoisesti viinapulloa, kun ei ”äiti” hokemaa kestä enää selvinpäin.



Tärisevin, epätoivoisin käsin kirjotat tekstaria sun omalle äidille, että sopisko ottaa lapsia vähä yökylään? ”Iisakki-Jooseppi nukkuu jo tosi hyvin!” markkinoit äidillesi. Anopille tekstaat samaan tyyliin, koska lapsia on tietysti tehty niin paljon, että ne pitää pistää ”puoletjapuolet” yökylään. ”Jukkapekka osaa jo käydä itse vessassa!” markkinoit sinne, vaikka se tarkoittaa sitä, että sinne mennään kylpemään lavuaariin koko 20 kilon voimalla.  
Koko tätä tekstausoperaatiota säestää taukoamaton äiti äiti äiti äiti äiti säestys, vaikka oot viimeisillä voimilla juossut vessaan pakoon. Siellä ne oven takana yrittää kahvaa renkuttamalla päästä sisään. Vaikka sun psyyke on murrettu jo 456 ”äitiä” sitten, ovi sentään pysyy visusti lukossa! Puoliso maanittel…

Tuntuu että ihmiset lukee tekstiä vaan siinä mielessä, että löytäisi siitä jotain mihin takertua. Esimerkkinä se, että huolettomasti heitän, että meidän pojalla on ihanat kiharat. Tähän tulee vastaus ”Onpa jännä että piti ihan erikseen mainita se sukupuoli siinä, eikö pojalla siis voi olla kiharoita sun mielestä? Miksi pitää korostaa sukupuolta, miksi ei voi sanoa että lapsella?” 


No siksi, koska en ajatellut tota asiaa sen enempää. Hän syntyi poikana ja on mun poikalapsi, niin kauan jos hän itse sen haluaa muuttaa joksikin muuksi. Apua nyt, mitä täällä tapahtuu? Se on mun puolelta ihan yhtä harmitonta sanonko poika, tyttö vai lapsi. En ole lokeroimassa lasta mihinkään sukupuoliseen vankilaan tässä. 
Toinen on se, mitä termejä asioille ”saa käyttää”. Esim termi lapsivapaa tai paskamutsi on ehdottomasti nykyään täyttä, no, sitä paskaa somen puhekielessä, eikä niitä olisi hyväksyttävä käyttää. Koska onhan se ihan kamala että lapsista PITÄÄSAADA VAPAATA ja paskamutsi muutenvaan ärsyttää i…

Välillä ottaa päähän tää kaikkien kiukuttelu, kaaos kotona, unettomat yöt ja sairastelut sun muut niin hiton kovaa, et tekis mieli hypätä rattiin ja ajaa niin kauas ku vaan pääsee. 
Monesti havahdun miettimään että mitä mä menin tekemään?! En mä osaa kasvattaa lapsia, apua! En mä saa noista järkeviä ihmisiä kun munkaan järki ei välillä riitä tähän helvetin kaaokseen ja sekasortoon mitä neljä lasta saa aikaiseksi. 



Pitikö tehdä niitä lapsia jos kerran on niin helvetin raskasta, joku varmaan miettii siellä. No ei tää enemmistön ajasta oo raskasta. Joskus vaan tulee näitä päiviä että kaikki tuntuu ylivoimaisen vaikealta ja kyllä mulle tälläsiä hetkiä tuli jo ennen lapsiakin.
Vanhemmuuteen kuuluu myös ne negatiivisetkin tunteet niiden positiivisien lisäksi. On ok välillä vittuuntua, on ok panikoida että ei helvetinperse en mä osaa tätä hommaa, apua saatana?! On ok välillä itkeä koska lapsi on ollu niin kamala (oikeesti, se uhma voi olla ihan kauheaa 😂), on ok että aina ei vaan huvita kuunne…

Surkeat ketunnokat tuijottelee peilistä mua ja samalla mammaryhmä laulaa, miten ihana olis hakea Virosta tissit, toinen kiittelee sitä että ne rinnat onneksi palautuivatkin takaisin ja sit oon minä, joka ei ollut edes ajatellut että niistä pitäis ajatella jotain. Mutta tuon jälkeen sitten aloin ajattelemaan, tuijottelemaan ja havahduin siihen, miten rumat tissit mulla on. 
Tajusin myös tämän myötä, että ihan oikeasti jotkut ihmiset muokkaa meidän kehokuvaa joko positiiviseen tai negatiiviseen suuntaan ja ne ihmiset siellä ryhmässä tisseistä puhuessaan ja niitä vertaillessaan teki sitä juurikin negatiiviseen suuntaan. Koska en ollut pahemmin edes omiani miettinyt, mutta ”ryhmänpaine” sai senkin tekemään. 



Ne muiden kirjoitukset ja ajatukset vaikuttaa meidän omiin näkökulmiin asioista silti, vaikka haluttaisiin väittää muuta. Tämän tajusin siinä mun roikkuvia tissejä katsellessani. Ja eipä kai turhaan ole ”vaikuttaja” titteliäkään olemassa esim somessa. 
Mutta, sitten aloin miettimään mun…

Naapuri kulki meidän talon ohi ja varmaan luuli että on astunut jonnekin manauksen keskelle kävelylenkillään. Toivottavasti ei säikähtänyt ja muuttanut lenkkiään juoksulenkiksi. Nimittäin meiltä varmaan kajahti iloisesti 😂
Käykö teille koskaan niin, että kun korotatte ääntä, niin sit huomaattekin että ikkuna oli auki. Kuka tahansa ohitse kävelevä on voinutsiis todistaa sen epätäydellisen äitiyden hetkenne. Se fiilis on sellanen häpeän ja paniikin sekoitus; apua, mitä jos joku kuuli. Apua, nyt ne luulee että täällä vaan huudetaan lapsille. 
Mitä sitten vaikka joku kuuli? Tasan varmana jokainen vanhempi on jossain vaiheessa korottanut ääntä lapselleen. Tulee korottamaan ääntä lapselleen. 



Jos joku siellä ruudun takana miettii, että ”minä en ainakaan aio!” niin valitettavasti niin luulin minäkin ja oikein suureen ääneen ihmettelin ympäriinsä, että miten jotkut vanhemmat tiuskii lapsilleen kiireen keskellä ja miten ne korottaa ääntä jos lapsi perseilee?! No helposti. 
En meinaa sitä, että ko…

Tässä pienlapsiarjen keskellä on pinna välillä ihan helvetin kireällä. Vaikka tää on edelleen 95% ihanaa perhe-elämää ja ollaan onnellisia, niin välillä vituttaa. Kaikki. Joskus se asia voi olla vaikka ihan mitätönkin ja kuppi menee iloisesti nurin.

Mä väkisinkin huomaan esim.  vertailevani sitä kuka tekee mitäkin kotitöitä ja muita ja miks siivoaminen on yleensä mun kontolla. Sit yritän miettiä miehen näkökulmasta, että se tekee yli 8h työpäiviä, käy kaupassa ja kuskaa lapset harrastuksiin. Eihän sillä jää aikaa enää muuhun arkena.

Eli tehdään me tässä arjessa molemmat oma osuutemme ja ehkä mun miestäkin vituttaa välillä, kun kaupassakäyminen on sen kontolla. Koska jos se tuo väärää suklaata, niin kotona odottaa vaimo naama väärinpäin 😂 Viikonloppuisin tehdään yhdessä sitten se mitä keritään. Mies ehkä jopa aavistuksen enemmän, kun mua ei kiinnosta sitten yhtään enää siivota vielä viikonloppuisin, kun teen sitä arkena jo töissäkin.


Mä luokittelisin mun ja miehen suhteen aika vahvaks…

Muutama päivä sitten alkoivat ihan ihmeelliset ongelmat. Kirjauduin normaalisti instagramiin ja selailin muiden juttuja. 
Yritin tykätä ja kommentoida eri asioihin, mutta minulle infottiin, että profiilissani on linkki, joka rikkoo yhteisönormeja. Se linkki oli mun blogin osoite. Ja se oli jostain syystä nyt siis normien vastainen.  


Eilen Perhekupla sitten huomasi, että blogitekstejä oli ilmiannettu, josta siis tämä instagraminkin ongelma on lähtöisin, koska ovat ”samaa lafkaa”. Nyt tekstit ovat siis hävinneet Facebookista, eikä mun blogilinkkiä voi jakaa myöskään faceen. Koska se rikkoo sääntöjä. 




Jännä sattuma tässä on se, että kun oon aika aktiivisesti tässä puhunut nyt kuinka mun mieltä kaivelee se, kun jouduin silloin niiden muiden äitien kynsiin, niin nää ongelmat alkoivat. Itseasiassa nää ongelmat alkoivat heti perään, kun olin taas mietiskellyt näitä mun instan tarinoissa...


Nyt jos koskaan alkaa tuntuun et ei tää kannata, mutta ilmeisesti se on tällaisen käytöksen tarkoituskin. …

Toisinaan vanhemmat tarvii muistutusta siitä, että ne lapsetkin on vaan ihmisiä kaiken tän ruuhkavuosien keskellä. Lasten kasvamiseen kuuluu koetella rajoja (puhelin korjasi tuon sanaksi ”rahoja”, sitähän ne koettelee juu myös 😂), saada kiukuttelukohtauksia kaupoilla, uhmata vanhempaansa jne jne. 
Meistä useammat vanhemmat potee jonkunsortin syyllisyyttä jostain lapseen liittyvästä asiasta. Se syyllisyys saattaa häivähtää mielessä kesken päivän vaikka astioita laittaessa, tai kun kaadut pitkän ja raskaan päivän päätteeksi sänkyyn ja on aikaa miettiä asioita. Tai oikeesti ei edes olis aikaa miettiä mitään, koska pitäis nukkua kun aamulla on taas aikainen herätys. Mutta se nukkumaanmenoaikahan on aina parasta aikaa miettiä myös mitä noloa teit vuonna 1995 tiistaina kello 12.33.


On siis todellakin hyvä muistaa, että lapset ovat pieniä vain hetken ja on tärkeää myös sen arjen harmauden läpi nähdä niitä värejäkin. Mutta olisi paljon rakentavampaa tuoda tätäkin esille vertaistuellisemmin. Va…