Siirry pääsisältöön

Vuosi vaihtui riitelyn merkeissä...

...koska uhma.


Joskus on tosi hankala olla se aikuinen, kun lapsi saa uhmakohtauksen. Alennun monesti lapsen tasolle ja vasta jälkeenpäin tajuan miten olisi pitänyt toimia. Ottaa syliin, halata, sanoa että rakastaa ja ei viitsitä riidellä, tai muuta järkevää. Miksi tätä ei nää siinä tilanteessa itsessään? On vaikea olla rauhallinen, kun on itse temperamenttinen. Ja kun lapsilla on sun luonne joka kukoistaa sillä, että kiihdyt nollasta sataan. Lisäksi olet varmaan kärsimättömin ihminen planeetalla, niin eihän siitä voi seurata mitään hyvää kun kaksi samanlaista luonnetta törmää. Siinä huudetaan sitten pää punaisena. 
Ehkä yksi hyvä puoli kuitenkin itsessäni vanhempana on se, että selvitän asiat yleensä heti. Haluan jutella asiat halki, ettei kellekään jää mitään mieleen kalvamaan. Siis yleensä. Uusi vuosi 2020 ei mennyt ihan näin. Oltiin otettu lasten kanssa yhteen enemmän tai vähemmän koko päivän, vaikka olin yrittänyt tehdä päivästä kivan. Mun olematon pinna venyi ja vanui, kun en halunnut riidellä. No pieniä konflikteja tuli, mutta niistä selvittiin kyllä.  Kunnes tuli nukkumaanmenoaika. 

Pian 5 vuotta täyttävä neitokainen päätti jälleen saada uhmakkaan kohtauksen ja siitäkös äidin pinna paukahti iloisesti katki. Raakuin kuin harakka ja lapsi huusi takaisin samalla innolla ja keskustelun sijasta laitoin lapset nukkumaan ”kiitti tästäkin” sanojen saattelemana. Taisin jopa potkaista myös jonkun pehmolelun dramaattisesti pois tieltä. 

Vietin uuden vuoden vatvoen sitä, miten epäonnistunut vanhempi olen. Että miten jotkut onnistuvat vanhemmuudessa niin hienosti; olemalla rauhallisia, ottamalla vastaan jokaisen lapsen kuohun kuin kallio, joka ottaa vastaan myrskyisiä aaltoja. Ja sit oon mä, joka on se aalto lapsen kanssa. Kuka toimii kalliona, jos vanhempikin kuohuaa? No, ehkä se on hyvä, että edes tiedostan tämän ongelman, niin voin kehittää itseäni vanhempana. Ehkä ensi kerralla muistan tämän asian ja osaan jo käyttäytyä näissä tilanteissa niin kuin turvallisen aikuisen kuuluu. Ehkä voisin myös antaa itselleni edes vähän armoa, koska me vanhemmat kyllä syyllistetään muutenkin itseämme joka asiasta. 

Aamu kun valkeni ja herättiin lasten kanssa, kipitti tuo riitapukari halaamaan ja pyytämään anteeksi edellisillan riitaa. Pyysin myös omalta osaltani anteeksi ja niin se aamu alkoi taas samalla tavallisella tavalla kuin muutkin aamut; lasten keskinäisellä tappelulla ja äidin viileäksi jäähtyneellä kahvilla. 


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”. 
Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan. 

Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä.
Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyvää ja muutenkin tuo…

”Hätäkeskus, miten voin auttaa?”

Juttelin miehen kanssa keittiössä päivän asioista ja lapset leikkivät olkkarissa. Meillä oli jotain tärkeitä asioita joita piti käydä läpi rauhassa. 
Tytöt leikkivät olohuoneessa omia leikkejään, vauva nukkui päikkäreitään ja oltiin annettu meidän 3vlle tabletti, että saisi sieltä katsella ohjelmaa. Siinä jutellessa aloin koko ajan kiinnittää enemmän huomiota siihen, että jostain ”kaukaa” kuuluu naisen puhetta, joka ei tuntunut tulevan mistään ohjelmasta. 


Keskeytin miehen ja kysyin, että kuuletko säkin ton? Kuka puhuu? Onks täällä joku?? Mies kattoo mua ihmeissään ja yhdessä siinä hetki kuunnellaan, kun meidän 3v juttelee jollekin naiselle. 
Juostaan olkkariin, eikä ketään näy missään! Yhtäkkiä tabletista kuuluu kovaa ”HÄTÄKESKUS, HALOO? HALOO?” Ei s a a t a n a. Meidän lapsi soitti HÄTÄKESKUKSEEN! Mies ottaa tabletin lapsen kädestä ja kertoo, että lapsi pääsi soittamaan vahingossa. Hätäkeskus varmistaa, että mitään hätää ei siis ole, johon toistetaan vielä että ei ole, tämä oli vahink…

En halua olla jatkuvasti läsnä lapselleni.

Vaikka olenkin vanhempi, en ajatellut uhrata koko elämääni pelkästään lapsilleni. On todella hassua törmätä kerta toisensa jälkeen siihen, että sua ei saa väsyttää, sua ei saa vituttaa, sua ei saa ärsyttää, et saa kaivata omaa aikaa jne sen jälkeen, kun susta tulee äiti tai isä. Läsnäily tuntuu olevan joka paikassa muotia. ”Ole läsnä lapsellesi! Ole inspiroiva! Pysähdy ja nauti joka hetkestä!” Jne. Lauseet voisivat yhtä hyvin olla ”Unohda itsesi kokonaan koska olet vanhempi! Väännä verenmaku suussa kaikkea luovaa! ”Ole sydärin partaalla, koska et saa hetkenkään lepoa!”



Mun mielestä on tärkeää, että vanhemmat saa sanoa tunteitaan ääneen, ilman että heitä leimataan huonoiksi vanhemmiksi, tai etteivät rakastaisi lapsiaan, tai että menee aina huonosti. Mä en yhtään ihmettele miksi niin moni vanhempi on ihan loppuun palanut. Lapset kun valvottaa yöt ja itse pitää herätä skarppina töihin kello 5, hoitaa työt, mennä kotiin ja hoitaa siellä kotityöt ja lapset jne, niin onhan se yks palapeli. …