... mutta en ole. Varmaan lähelläkään.
Haluaisin sanoa että oon myös järkevä, viisaita neuvoja jakava äiti, jonka pinna venyy kohti ääretöntä ja sen yli. Mutta en oo sekään.
Oon hyvin kärsimätön ihminen, mulla on lyhyt pinna, kiihdyn nollasta sataan yhtä nopeasti kuin joku nopein urheiluauto ja annan ihan surkeita neuvoja. Ja sitäpaitsi mä huijaan lapsia joulupukilla ja hammaskeijulla ja väitän, että kahvikupissa on kahvia vaikka juon limsaa.
Ja korotan ääntä. Usein. Se voi toki johtua myös siitä, että oon jo valmiiksi aika kovaääninen, tai sit ei. Mutta meillä se on osa elämää joka päivä. Lapsetkin on jo niin tottuneita siihen, että jos mä haluan että data menee oikeesti perille, niin mun pitää kuiskia. Sitten ne menee niin hämilleen, että alkaa kuuntelemaan.
Meillä myös otetaan yhteen usein. Joskus riidellään kunnolla ja joskus vaan väitellään. Joskus itketään yhdessä kun menee hermot ihan kunnolla.
Mutta me jutellaan aina asiat halki. Sovitaan riidat. Halaillaan paljon ja sanotaan joka päivä että rakastetaan toisiamme. Meillä on siis myös paljon rakkautta!
Mutta eikö se, että uskaltaa näyttää avoimesti omia tunteitaan (oli ne sit negatiivisia tai positiivisia) oo hyvä juttu, jostain niin luin.
Kai muillakin on tunteiden vuoristorataa kotona?
Kommentit
Lähetä kommentti