Siirry pääsisältöön

Äitiys ja introverttiys



Mä olen introvertti. Pidän omasta rauhasta, viihdyn täydellisesti yksin ja vain harvoin kaipaan toisia ihmisiä ympärilleni. Eri asia tietysti oma perhe. 

Nyt tää introverttiys luonteena alkaa olemaan vaan aika hankala asia, mitä enemmän lapset kasvaa. Pitää olla tekemisissä enemmän toisten vanhempien kanssa, kun lapset alkaa muodostamaan kaverisuhteita. Lapsille tulee kavereita kylään, lasta pitää kuskata kylään, on kaverisynttäreiden pitämistä sukujuhlien lisäksi, on harrastuksia ja niihin liittyviä erilaisia talkootöitä ja muita.  Jne. 

Asiaa helpottaa onneksi ekstrovertti puoliso, joka mielellään hoitaa osansa näistä treffeistä, harrastuksista ja muista sosiaalisista kanssakäymisistä. Elämä introvertin ja ekstrovertin kesken voi toisinaan olla hankalaa, jos he eivät ymmärrä toisiansa. Meillä onneksi on tässä vuosien saatossa kasvanut ymmärrys toisen luonnetta kohtaan niin, että mun mies ymmärtää, että en ihan oikeasti välttämättä vaan jaksa taipua kaikkiin sosiaalisiin kohtaamisiin.



Tottakai käyn puolison kanssa yhdessä kuitenkin esim sukujuhlissa jne, järjestän synttäreitä lapsille ja tapaan muita ihmisiä. On tärkeää puolisollekin että edes joskus saan itsestäni irti sen verran, että meen edustamaan yhdessä meidän perhettä, eikä puolison tarvi tehdä sitä aina yksin.

Monet pitävät introverttejä itsekkäinä. Ihmiset eivät ymmärrä että emme ole itsekkäitä, vaan meille sosiaaliset tilanteet saattavat toisinaan, tai oikeastaan joka kerta, olla tosi raskaita. Esimerkiksi mä saatan väsyä helposti myös ihan omien lastenikin vaatimaan huomioon, jos heillä on sellainen päivä, että kaikki kaipaavat sitä erityisen paljon. 

Näiden sosiaalisten tilanteiden jälkeen menee monta päivää siihen, että palaudun ennalleen. Oloa voisi verrata melkein krapulaan; on tosi väsynyt ja ajatukset ihan sumuisia. Tätä voi tosiaan kestää jopa parikin päivää.  



Introverttiys on myös hankala piirre työelämässä. Joskus on heti herättyä sellainen fiilis, että ei millään jaksaisi olla sosiaalinen, mutta on pakko koska on työpäivä. Sehän ei ole todellakaan työkavereiden vika, jos oot introvertti eikä sua just nyt huvita, vaan silloin on pakko yrittää orientoitua siihen että töissä oot töissä ja kotona voit sitten ”mököttää” ihan rauhassa. 

Mutta jos sattuu niin, että kertakaikkiaan töissä tai muussa sosiaalisessa tilanteessa ei vaan saa itseään nostettua sen luonteenpiirteen yli just sillä hetkellä, niin lohduttavaa on ehkä se ajatus, että introvertti ei (tai siis mä en ainakaan) koskaan oo kenellekään ilkeyttään hiljainen ja sulkeutunut. Jokaisella on niitä huonojakin päiviä ja niitä tulee muillekin kuin vain meille.

Iltalehdessä oli hyvä kiteytys introverttiydelle! 😁


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”.  Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan.  Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä. Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyv

”Hätäkeskus, miten voin auttaa?”

Juttelin miehen kanssa keittiössä päivän asioista ja lapset leikkivät olkkarissa. Meillä oli jotain tärkeitä asioita joita piti käydä läpi rauhassa.  Tytöt leikkivät olohuoneessa omia leikkejään, vauva nukkui päikkäreitään ja oltiin annettu meidän 3vlle tabletti, että saisi sieltä katsella ohjelmaa. Siinä jutellessa aloin koko ajan kiinnittää enemmän huomiota siihen, että jostain ”kaukaa” kuuluu naisen puhetta, joka ei tuntunut tulevan mistään ohjelmasta.  Keskeytin miehen ja kysyin, että kuuletko säkin ton? Kuka puhuu? Onks täällä joku?? Mies kattoo mua ihmeissään ja yhdessä siinä hetki kuunnellaan, kun meidän 3v juttelee jollekin naiselle.  Juostaan olkkariin, eikä ketään näy missään! Yhtäkkiä tabletista kuuluu kovaa ”HÄTÄKESKUS, HALOO? HALOO?” Ei s a a t a n a. Meidän lapsi soitti HÄTÄKESKUKSEEN! Mies ottaa tabletin lapsen kädestä ja kertoo, että lapsi pääsi soittamaan vahingossa. Hätäkeskus varmistaa, että mitään hätää ei siis ole, johon toistetaan vielä että

En halua olla jatkuvasti läsnä lapselleni.

Vaikka olenkin vanhempi, en ajatellut uhrata koko elämääni pelkästään lapsilleni. On todella hassua törmätä kerta toisensa jälkeen siihen, että sua ei saa väsyttää, sua ei saa vituttaa, sua ei saa ärsyttää, et saa kaivata omaa aikaa jne sen jälkeen, kun susta tulee äiti tai isä. Läsnäily tuntuu olevan joka paikassa muotia. ”Ole läsnä lapsellesi! Ole inspiroiva! Pysähdy ja nauti joka hetkestä!” Jne. Lauseet voisivat yhtä hyvin olla ”Unohda itsesi kokonaan koska olet vanhempi! Väännä verenmaku suussa kaikkea luovaa! ”Ole sydärin partaalla, koska et saa hetkenkään lepoa!”   Mun mielestä on tärkeää, että vanhemmat saa sanoa tunteitaan ääneen, ilman että heitä leimataan huonoiksi vanhemmiksi, tai etteivät rakastaisi lapsiaan, tai että menee aina huonosti. Mä en yhtään ihmettele miksi niin moni vanhempi on ihan loppuun palanut. Lapset kun valvottaa yöt ja itse pitää herätä skarppina töihin kello 5, hoitaa työt, mennä kotiin ja hoitaa siellä kotityöt ja lapset jne, niin onhan se