Neljän lapsen tornado

... mutta nyt siihen taisi tulla muutos!


*Yhteistyössä Perhekuplan ja Pippurinen Kustannus kanssa.


En olekaan muuten tainnut mainita sitä erikseen ihan blogitekstissä asti, että olen nykyään Perhekuplan bloggaaja!


Sain yhteistyönä Perhekuplan ja Pippurinen Kustannus kanssa kirjan ”Pippa Pippuri ja keltainen mekko”, sekä äänikirjan ”Pippa Pippuri ja keskeneräinen leijona”. Koekaniineina toimivat 5 ja 7 vuotiaat tyttäreni, pojat 1 ja 2 vuotiaat eivät oikein malttaneet keskittyä. 





”Pippa Pippuri on pieni ja temperamenttinen tyttö, joka kiukustuu helposti, jos asiat eivät mene hänen mielensä mukaan, ja silloin hän matkustaa jalan polkaisulla omaan satumaahansa, sillä siellä Pippa Pippuri saa tehdä, mitä hän haluaa. Pippa Pippuri -sadut käsittelevät ja sanoittavat hauskalla tavalla harmituksen ja kiukun tunteita. Pippa Pippuri ja keltainen mekko on satusarjan ensimmäinen osa.

No meidän lapsethan rakastuivat näihin kirjoihin ihan täysin. Viisivuotias näytti vallan esimerkkiä ensimmäisen kirjan…

Taas tästä omasta ajasta!
Aloin miettimään, että onko se loppujen lopuksi jotenkin itsekästä (no sitähän se oma aika periaatteessa aina on 😅) ja väärin toivoa omaa-aikaa, kun on tehnyt (saanut) neljä lasta? Joskus vieläkin törmää siihen ajatusmaailmaan, että kun lapsesi olet tehnyt niin turha ruikuttaa ja pyydellä hoitajia. 
Ymmärrän tän siinä, että jokaisen tulisi mukauttaa lapsiluku siihen, mitä pystyy handlaan (vaipumatta tässä lapsiarjen kaaoksessa jonkunsortin psykoosiin.) Mutta jos siihen on mahdollisuus niin kai sitä apua voi aina toisinaan pyytää? 
En tunne muuten huonoa omaatuntoa siitä, että haluan aikaa itselleni tai meidän parisuhteelle. Mutta joskus pelkään että kuormitan läheisiä sillä, että pyydän apua lastenhoitoon. Kukaan meille ei siis ole sanonut mitään tuollaista, vaan olen törmännyt siihen muualla. 


Kummasti kaiken sairastelun ja ylipäätään ruuhkavuosien keskellä piristää pieni irtiotto arjesta ja jaksaa paremmin keskittyä taas olemaan se hyvä vanhempi. Joten olenkin…

Haistattelin omalle lapselleni. Minä, aikuinen ihminen. Minä, ÄITI!

Meillä oli eilen ihana päivä 5 v kanssa. Käytiin tuhlaamassa hänen synttärirahoja siellä, mihin hän halusi. Ostettiin kolme mekkoa ja koruja. Käytiin syömässä pullat. ”Ihan sikakiva päivä oli!” Sanoi mun viis vee.



Sit tuli ilta. Tuli kiukut. Tuli uhma. Ja mä haistattelin mun lapselle. Minä. Aikuinen ihminen. Minä AIKUINEN ihminen en osannut hillitä itseäni LAPSEN uhman edessä ja alennuin ihan törkeän alas. Olo on kauhea.

Saatiin onneksi puhuttua ja sovittua, mutta tää olo tulee pysymään tälläisenä pitkään. 😔 Harmittaa. Surettaa. Itkettää oma käytös.

Ja miks ihmeessä kerron tällästä, varsinkin kun mua on ruodittu siitä että oon ilmeisesti niin surkea mutsi. Tästähän saa vaan lisää aseita mua vastaan. No kerron siksi, koska haluaisin että näitä vanhemmuuden huonojakin hetkiä tuotaisiin esille. Että vaikka 95% ajasta onkin ihanaa ja palkitsevaa, niin on myös niitäkin hetkiä kun ei loista sitten yhtään tässä kasvatushomm…

Tiedättekö mikä on tosi ärsyttävää. Se, että jos erehdyt sanomaan jonkun ”mitättömän” ongelman, niin ihmiset kommentoi siihen, että ”onneks on noin pienet ongelmat”. Miten niin? Eli jos sulla on isoja ongelmia, et voi vi*tuuntua pienemmistä ja mainita niitä? Miks ihmisen pitää aina valittaa isoista asioista ensin, että pienemmät ja ”mitättömämmät” ongelmat olis vertaistuen arvoisia? Miten kukaan voi tietää yhden kommentin perusteella, mitä se ihminen käy läpi elämässään. 
Mulla on ollu vaikka minkälaista rankkaa vaihetta elämässä, joista en oo huudellut minnekään. Silti otti päähän, kun mies unohti suklaat kauppaan. Silti otti päähän, että hammastahna loppui kesken kaiken. Eikai se nyt meinaa sitä, että jos ihmistä vituttaa siinä isompien ongelmien keskellä ne pienetkin asiat, että se ongelma ei olisi olemassa tai että se ei olis tarpeeksi iso. 


Mikähän siinä on, että monesti annetaan sitä vertaistukea vasta sitten kun ongelma on luokkaa ”pää irtoo ruumiista just nyt” eikä silloinkaan v…

... mutta en ole. Varmaan lähelläkään. 
Haluaisin sanoa että oon myös järkevä, viisaita neuvoja jakava äiti, jonka pinna venyy kohti ääretöntä ja sen yli. Mutta en oo sekään. 



Oon hyvin kärsimätön ihminen, mulla on lyhyt pinna, kiihdyn nollasta sataan yhtä nopeasti kuin joku nopein urheiluauto ja annan ihan surkeita neuvoja. Ja sitäpaitsi mä huijaan lapsia joulupukilla ja hammaskeijulla ja väitän, että kahvikupissa on kahvia vaikka juon limsaa. 
Ja korotan ääntä. Usein. Se voi toki johtua myös siitä, että oon jo valmiiksi aika kovaääninen, tai sit ei. Mutta meillä se on osa elämää joka päivä. Lapsetkin on jo niin tottuneita siihen, että jos mä haluan että data menee oikeesti perille, niin mun pitää kuiskia. Sitten ne menee niin hämilleen, että alkaa kuuntelemaan. 

Meillä myös otetaan yhteen usein. Joskus riidellään kunnolla ja joskus vaan väitellään. Joskus itketään yhdessä kun menee hermot ihan kunnolla. 
Mutta me jutellaan aina asiat halki. Sovitaan riidat. Halaillaan paljon ja sanotaan …

Hyvää huomenta! Ja anteeksi, että kun avaat silmät tähän maailmaan, saat kahvin naaman eteen ja avaat tän sivun, joudut heti katselemaan mun takareisiä. 🤭


Mutta mä halusin tuoda esille sen, että äitiyden tuomat muutokset voi joillain ihmisillä vaikuttaa myös muihinkin alueisiin kuin vaan niihin mahaan ja rintoihin. 
Kun raskaus kerrytti kiloja turvotuksen ja ihan rehellisesti myös omien syömisten takia, niin niistä puolet meni mahan sijasta reisiin ja persukseen. Kuva silottaa vahvasti tilanteen oikeellisuutta, liian armollinen kamera tässä puhelimessa 😁

Oon ihan sujut tämänkin vartalon osan kanssa, kyllähän se toimii niinku pitää. Mutta koska mä oon vaan ihminen, niin kyllä muakin joskus ahistaa se, et takareidet ja perse on ku perunapelto. Mut onneks suurimman osan ajasta oon ihan ok asian kanssa. Varmaan ku en nää sitä koko ajan kumminkaan. 
Ihmisillä vaikuttaa niin yksilöllisesti eri asiat eri tavalla vartaloon. Monille raskaus ja pienlapsiarki ei tuo mitään muutoksia, mulla sit taa…

Tiedättekö mikä olis aivan ihanaa? No oikeesti siivota! Oikeesti pestä tota pyykkiä jota on kodinhoitohuoneen lattialla asti. Oikeesti viikata sitä puhdasta pyykkiä kaappeihin, jota on myös eksynyt lattialle asti. Oikeesti pitää tää talo siistinä, syödä ite terveellisesti ja käydä vaikka joogassa. Juoda jotain erikoiskahvia kauniissa, pienissä kahviloissa ja postata siitä instaan hienoja kuvia, joita on muokattu Snapseedillä mätsäämään muihin kuviin. 
Mutku ei jaksa. Eikä kyllä todellakaan kerkee. 



Hyvä kun tässä ruuhkavuosien keskellä kerkee ees paskalle taipumaan. Oikeesti, apua? Miten ihmiset kerkee tekemään MITÄÄN? Miten ihmiset ylipäätään JAKSAA mitään, vaikka kerkeisikin? 
Ehkä se on tää univaje, kun lapset valvottaa. Ehkä se on nää neljä lasta, työt ja harrastukset (ei todellakaan ne omat harrastukset, koska ei kerkee) jotka vie aikaa. Ehkä mä oon vaan laiska?
Myönnän, että toisinaan lasten ruutuaika paukkuu yli. Että sais edes joskus siivottua. Että joskus edes sais viikattua ne p…

Ne, jotka tulee piikittelemään joka asiaan, ihan aina. Oli se sitten se tyyppi somessa, joka tulee aina kommentoimaan sun juttuihin vain negatiivisesti. Tai se työkaveri, joka aina myrtyneenä viiltää sanojaan. Tai se kaikesta nalkuttava naapuri (hähää, en sanonutkaan puoliso!)
Ja se ärsyttää että sit jos pahastuu ”jostain turhasta”, niin oot vaan liian herkkä. ”Ei kannata kirjoittaa blogia sit jos ei kestä kritiikkiä” esim. Tai ”itse tuot itseäsi esille, kestä se”. 
Mitä jos mä en ookaan liian herkkä, mitä jos sä oot vaan mulkku?
Mitä varten se on aina sen herkän tehtävä kovettaa itsensä niin, että alkaa kestämään ihmisten paskapuheita ja negatiivisia kommentteja? Liian usein oon myös oman herkän lapsen kohdalla miettinyt, että miksi häntä vaaditaan ”kasvattamaan vähän luonteenlujuutta”.


Liian usein se on myös koulukiusaamistilanteissa se kiusaaja, joka saa jäädä sinne kouluun ja kiusattu vaihtaa koulua tai jopa paikkakuntaa. Helvetin epäreilua ainakin mun mielestä.
Mä en jaksais aina olla…

Istuin yksi ilta vessassa menossa nukkumaan ja mietin, että onpas hiljaista. Kaikki lapset nukkuu. Mietin, että tätäköhän tää sit on kun lapset kasvaa ja muuttaa pois. Näin hiljaista, päivälläkin! Sitä odotellessa? 
Mutta, sitten kun oikeesti mietin tätä, iskeekin pieni kaipuu jo etukäteen. Muistutan itteeni, että hetkistä kun lapset leikkii ja mylvii kuin joku apinalauma konsanaan, pitäis oikeesti muistaa nauttia vielä kun lapset on pieniä. Ne on pieniä vaan niin pienen hetken.
Onhan tässä vaikeitakin hetkiä, eikä jokainen päivä vaan voi olla sellainen mistä nauttii. En usko että ketään vaikka nauttis noroviruksesta esim. Mutta jos edes useampi päivä olisi sellainen, että muistaisi nauttia vaikka niistäkin hetkistä, missä lapset saa utopistisen raivokohtauksen keskellä kauppaa, niin elämäkin vois olla stressittömämpää! No okei, tuskin kukaan niistä ihan nauttisi, mutta jos muistaisi että hei, pian tääkin hetki on ohi ja ollaan kotona. 😁


Mä kuulen ympäriltä koko ajan eri ihmisiltä, mite…

Oon törmännyt nyt aika ärsyttävään, ehkä monesti tahattomaan, mutta ärsyttävään ilmiöön. Jos mä vaikka kerron ilahtuneena, että mun lapsi oppi tekemään tietyn asian, niin toinen tulee siihen kertomaan, miten heidän lapsi osaa ”jonkun paremman taidon”. 
Esimerkkinä vaikka se, että kerron että lapsi oppi kävelemään. Vastaus ”meidän Jukkapoika jo juokseeki jo pallon perässä!” Esimerkki kakkosena että meidän lapsi oppi sanomaan vaikka napa. ”Meidän Jukkapoika on sanonut jo selkeästi nelikuisena että ”hei mutsi, heitä sitä tissiä tänne!”” No voi ku kiva! 😂

Ymmärrän että asioista jutellaan ja on normaalia jutella kuinka lapset kehittyy. Mutta jos se tehdään kilpailevaan sävyyn niin se on välillä aika latistavaa. Itse ainakin toivoisin sitä kanssailoa siitä, että ”hei jes miten kiva, onpa hauskaa että hän oppi just ton sanan eka! Meidän eka sana oli isi!” Eikä niin, että lyödään paremmaksi ”meidän oma tekeekin/sanookin jo näin!” Tulee vähän sellanen ”lällällää” -fiilis ja mä koen usein huonom…

Mä olen introvertti. Pidän omasta rauhasta, viihdyn täydellisesti yksin ja vain harvoin kaipaan toisia ihmisiä ympärilleni. Eri asia tietysti oma perhe. 
Nyt tää introverttiys luonteena alkaa olemaan vaan aika hankala asia, mitä enemmän lapset kasvaa. Pitää olla tekemisissä enemmän toisten vanhempien kanssa, kun lapset alkaa muodostamaan kaverisuhteita. Lapsille tulee kavereita kylään, lasta pitää kuskata kylään, on kaverisynttäreiden pitämistä sukujuhlien lisäksi, on harrastuksia ja niihin liittyviä erilaisia talkootöitä ja muita. Jne. 
Asiaa helpottaa onneksi ekstrovertti puoliso, joka mielellään hoitaa osansa näistä treffeistä, harrastuksista ja muista sosiaalisista kanssakäymisistä. Elämä introvertin ja ekstrovertin kesken voi toisinaan olla hankalaa, jos he eivät ymmärrä toisiansa. Meillä onneksi on tässä vuosien saatossa kasvanut ymmärrys toisen luonnetta kohtaan niin, että mun mies ymmärtää, että en ihan oikeasti välttämättä vaan jaksa taipua kaikkiin sosiaalisiin kohtaamisiin.


To…

Mä voin myöntää tän helposti ääneen, että mä tarvin omaa aikaa. Joka päivä. Vaikka oon äiti, oon myös ihminen ja säännöllisesti tuun hulluksi siitä metelistä, mitä neljästä lapsesta lähtee. Ja sitä muuten lähtee!
On aivan ihanaa illalla käpertyä sohvalle iltapalan kanssa katsomaan vaikka sitä lempisarjaa, kun vihdoin lapset on saatu nukkumaan. Jep. Syön teeveen ääressä. Eip, ei suositella, mut se on mun paheeni ja sallittakoon se mulle tässä ruuhkavuosien rumbamambassa. 
Entäs sit lapsivapaa. Pitääkö sitä olla? -No pitää tietenkin. On hyvä joskus olla hetki ihan huoleton, ilman vastuuta mistään. Ja jos on parisuhteessa, sitä on myös hyvä hoitaa lapsivapaalla, kun pystyy täysin keskitettyä siihen toiseen ihmiseen jonka kanssa jakaa elämänsä. 
Meille oma-aika ja lapsivapaat on aina olleet tärkeitä asioita, koska niillä me hoidetaan itseämme ja parisuhdettamme. Ollaan äärettömän kiitollisia siitä, että tää on tukiverkoston avulla mahdollista. Tiedän, että kaikilla ei valitettavasti tällaist…

Salilla käyminen on ihan tosi hieno juttu. Siis niille, jotka siitä pitävät. Kävin itsekin joskus muutama vuosi sitten, mutta en kertakaikkiaan rakastunut siihen hommaan, vaikka olikin asiansa tunteva ihminen mukana ohjaamassa ja näyttämässä. 
Oon huomannut, että nykyään salilla käyminen on kasvanut ihmisten keskuudessa. Joissain määrin siitä on siis tullut muotia. Ja sehän ei ole ollenkaan paha juttu, koska ihmiset monesti löytää sen oman juttunsa juurikin sen kautta, mitä muut suosittelevat. Vähän niinkuin hitiksi nousseet ruuat, ruokavaliot, tai curly girl -metodi. Terveyttä ja hyvinvointia edistävät ”muoti-ilmiöt” on aina hyvä juttu ehdottomasti!


Itse pidän (tai oikeastaan en tiedä pidänkö kamalasti siitäkään, mutta ainakaan se ei tuota niin kauheeta tuskastumista) ihan vallan kävelemisestä. Jos on hyvää musiikkia, voisin kävellä vaikka kuinka pitkään... No ainaki meidän roskiksille ja takas, koska en tykkää kävellä ulkona ja siks mulla onkin juoksumatto. 😂 Kesällä kauniilla ilmall…

Äitiys on sitä, että joudut käymään vessassa yleisön edessä. (Samalla kun joku tekee vielä tuhoja vessassa ja vetää vessanpönttöä kesken kaiken. Se kylmä vesi persiissä... 🥶).
Äitiys on sitä, että imetät yhden lapsen yöllä takaisin uneen ja juokset toiseen huoneeseen, kun toinen lapsi heräsi itkien nähtyään pahaa unta. Etkä sit nukahdakaan takas ihan heti. Tänks! 
Äitiys on jäähtyneitä kahvikupillisia ja ruokia. Tai ”pikaruokia”, niinku joku leikkele nopeasti napattuna kun ei muuta kerkee.

Äitiys on loputon määrä rakkautta lapsia kohtaan ja jatkuvaa huolen kantamista heistä, niin hyvässä kuin pahassa. Äitiys on myös kirosanojen pihisemistä hampaidenvälistä, kun taas tapahtuu jonkinsortin ydinräjähdys jossain puolella taloa. 
Äitiys on univajetta, mutta toisinaan myös hämmästyneenä heräämistä, kun lapset yllättävät ja nukkuvatkin koko yön. Tai sit et oo vaan heränny mihinkään huutamiseen, ku oot ollu niin väsyksissä ja sun puoliso hoiti kaikki heräilyt. 😬
Äitiys on naurua ja hassuttelua. …

Tajusin justiin, että en ole kertonut lapsistani oleellisia tietoja! Joten tässä pieni esittely; 
Eli mulla on kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Tytöt ovat 7v ekaluokkalainen ja ihan just 5v täyttävä päiväkotilainen. Pojat ovat juuri 1v täyttänyt ja toinen helmikuussa 3v täyttävä, sekä myös päiväkodissa. Itse olen siis töissä osa-aikaisesti tällä hetkellä, jonka varmaan päättelitte tuosta päiväkodista 😁


Voin muuten kertoa, että ei ole mitenkään helppoa hommaa välillä taiteilla työn, harrastusten, kodin- ja lastenhoidon kanssa. Vaikka olen osa-aikaisesti ”vaan” töissä. Kyllä mä monesti mietin, että miten ihmeessä ihmiset joilla on pieniä lapsia, tai lapsia ylipäätään, jaksaa olla kokopäiväisesti töissä. Varsinkin kun aamut alkaa aikaisin. En edes uskalla miettiä, mitä tää olisi jos olisin edelleen vuorotyössä. 
Olen siis tosiaan kiitollinen siitä että en tee sitä 8 tuntia päivässä, mutta samaan aikaan tunnen jonkinasteista häpeää, kun teen ”vaan osa-aikaista” työtä. Mistähän sekin lie johtuu…

Voiko vanhempi sanoa suoraan lapselle, että nyt vituttaa? Ei tietenkään pienille lapsille ehkä ihan sanan varsinaisessa merkityksessä. Itse kyllä olen sanonut monesti, että nyt mua suututtaa. Äitiin ei saa koskea eikä minulle kannata just nyt puhua. Mun pitää rauhoittua. Mielestäni on hyvä näyttää tunteita myös jo pienelle lapselle ja sanoittaa niitä. Että jos suututtaa, niin on hyvä antaa toisen rauhoittua.

Voiko vanhempi sanoa suoraan esimerkiksi jo aikuiselle lapselle, että jokin virhe minkä lapsi vaikkapa teini-iässä teki, on tehnyt peruuttamatonta tuhoa vanhemman elämään? Onko näistä hyvä jälkeenpäin keskustella, vai onko parempi ajatella, että sekin oli ikään liittyvä rajojen koettelu, vähän niinkuin uhma pienemmällä lapsella?

Entäs sitten, jos vanhempi on tehnyt virheitä. Tuntuu nekin olevan arkoja aiheita useimmiten, mistä lasten kanssa ei puhuta, varsinkaan enää aikuisiällä. Joskus mietin että tuleekohan lapset mulle aikuisina kertomaan, että jokin asia vaivaa heitä. Jotenkin t…

...koska uhma.
Joskus on tosi hankala olla se aikuinen, kun lapsi saa uhmakohtauksen. Alennun monesti lapsen tasolle ja vasta jälkeenpäin tajuan miten olisi pitänyt toimia. Ottaa syliin, halata, sanoa että rakastaa ja ei viitsitä riidellä, tai muuta järkevää. Miksi tätä ei nää siinä tilanteessa itsessään? On vaikea olla rauhallinen, kun on itse temperamenttinen. Ja kun lapsilla on sun luonne joka kukoistaa sillä, että kiihdyt nollasta sataan. Lisäksi olet varmaan kärsimättömin ihminen planeetalla, niin eihän siitä voi seurata mitään hyvää kun kaksi samanlaista luonnetta törmää. Siinä huudetaan sitten pää punaisena.  Ehkä yksi hyvä puoli kuitenkin itsessäni vanhempana on se, että selvitän asiat yleensä heti. Haluan jutella asiat halki, ettei kellekään jää mitään mieleen kalvamaan. Siis yleensä. Uusi vuosi 2020 ei mennyt ihan näin. Oltiin otettu lasten kanssa yhteen enemmän tai vähemmän koko päivän, vaikka olin yrittänyt tehdä päivästä kivan. Mun olematon pinna venyi ja vanui, kun en hal…