Siirry pääsisältöön

Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2020.

”Hätäkeskus, miten voin auttaa?”

Juttelin miehen kanssa keittiössä päivän asioista ja lapset leikkivät olkkarissa. Meillä oli jotain tärkeitä asioita joita piti käydä läpi rauhassa. 
Tytöt leikkivät olohuoneessa omia leikkejään, vauva nukkui päikkäreitään ja oltiin annettu meidän 3vlle tabletti, että saisi sieltä katsella ohjelmaa. Siinä jutellessa aloin koko ajan kiinnittää enemmän huomiota siihen, että jostain ”kaukaa” kuuluu naisen puhetta, joka ei tuntunut tulevan mistään ohjelmasta. 

Keskeytin miehen ja kysyin, että kuuletko säkin ton? Kuka puhuu? Onks täällä joku?? Mies kattoo mua ihmeissään ja yhdessä siinä hetki kuunnellaan, kun meidän 3v juttelee jollekin naiselle. 
Juostaan olkkariin, eikä ketään näy missään! Yhtäkkiä tabletista kuuluu kovaa ”HÄTÄKESKUS, HALOO? HALOO?” Ei s a a t a n a. Meidän lapsi soitti HÄTÄKESKUKSEEN! Mies ottaa tabletin lapsen kädestä ja kertoo, että lapsi pääsi soittamaan vahingossa. Hätäkeskus varmistaa, että mitään hätää ei siis ole, johon toistetaan vielä että ei ole, tämä oli vahink…

Joka ilta kun lamput sammuu...

Tuskanhiki valuen katselen kelloa. Pian on aika. Se lähestyy. Vaikka kuinka olen yrittänyt muuttaa käyttäytymis- ja toimintamalleja, se on joka kerta kuin painajaismainen uni. Katastrofia. Kaaosta.
Iltavillit. 


Päivällä leikitään prinsessaa ja maalaillaan rauhallisesti seinät ja kaapit salaa sinisellä tussilla. Kun kello alkaa kääntymään iltaa kohti, juostaan ämpärit päässä seiniä päin, hypitään sohvalta kattolamppuun kiikkumaan, leikataan veljelle sivusiiliä ja koulukirjat syö koira, jota me ei ees omisteta.
Väännät leipiä heitellen niitä pitkin pöytiä kuin frisbeetä ja huutelet lapsia syömään tärisevällä äänellä. Mikään ei kuitenkaan riitä ja koko ajan on nälkä. Oot kuin jossain Hells Kitchenissä, mutta Gordonin tilalla on sun lapset. 

Videossa dramatisointi katseestani, jota iltaisin luon
Kun on hampaiden vuoro, ”hampaiden pesulle!” on sama kuin huutaisi lapsille ”paikoillanne, valmiit, HEP!”; kaikki lähtevät kuin raketit eri suuntiin. Siellä sitten uhkailet hammaspeikoilla hammasharja …

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”. 
Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan. 

Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä.
Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyvää ja muutenkin tuo…

Kun sun pää on vaan koristeena

Harjaat hampaat naamarasvalla. Dödöt löytyy jääkaapista. Tavarat on hukassa ja et muista yksinkertaistakaan asiaa, joten puhelin on täynnä muistutuksia ja niiden muistutuksia. Kuulostaako tutulta? Jep. Univaje. Tuo jokaisen, tai ainakin useamman vanhemman kokema kamala vitsaus!



Univaje tekee ihmisen ihan höpsöksi. Aivokäyrä näyttää suoraa viivaa ihan tavallisistakin kysymyksistä, joihin pitäisi keksiä ratkaisu. Esimerkkinä vaikkapa kun mies kysyi että onko meillä kanelia, kun meidän kolmas lapsi oli alle vuoden. 
Tuijotin miestä pitkään ja hartaasti ja kysyin hitaasti, että ”mikä on kanel?” Mies tuijottaa takaisin hämmentyneellä ilmeellä, ehkä hieman ärsyyntynein vivahtein. Hän nostaa käden ilmaan ja demonstroi ripottelua sormillaan lausuen samalla: ”K a n e l i a. Sitä maustetta?” Valo syttyy päässäni välittömästi ja huudahdan ”Aaaaa! Siis joo on! Luulin että oli tullut joku uus kanavapaketti KANEL ja kyselit että joko meilläkin on se!” 
Neljännen kohdalla aivotoiminta on kärsinyt niin,…

Onko kuvasi somevalmiita?

Ootteko koskaan syynänneet kuvaa joka kulmasta, jonka haluaisitte laittaa someen, että onko se varmasti somekelpoinen? Näkyykö hellassa pinttymiä, onko lattiassa tahroja? Repsottaako kaapinovet tai vetolaatikot? Tursuaako joka paikka vaatteita? Leluja? Onko vessa kiiltävän puhdas ja onko sitä varsinkaan roskiskaappi? 


Pyykkiä, leluja ja muuta roinaa on saattanut kertyä nurkkiin pyörimään, imuria harvemmin laitetaan enää siivouskomeroon, koska sitä tarvitaan niin usein, että sen uusi paikka on keittiössä. Tai olkkarissa. Tai makkarissa. Tai eteisessä. You name it. Se on osa sisustusta nyt. Mutta toki kuvissa se ei saa näkyä koska se näyttää tyhmältä! 


Lapset kun käyvät yökylässä, kamat puretaan vasta tietty noin 5 viikon päästä siitä. Reput ja säkit lojuu eteisessä pitkin poikin. Pyykitkin viikataan kaappiin sitten vasta, kun kasasta ei enää löydä mitään, koska se on niin helvetin korkea. Ehkä mä oon laiska. Tai liian rento. En tiiä, mutta vaikeaa tuntuu toisinaan olevan nää kotityöt. 🥵


Jokaista asiaa ei kannata kertoa puolisolle

Törmäsin netin keskustelupalstalla sellaiseen kysymykseen, että pystyisitkö vaihtamaan puolisosi kanssa puhelimia. Että ei kuulemma tekisi edes pahaa puolisolle nähdä koko toisen sivuhistoriaa ja keskusteluita ystävien kanssa. Että nimeomaan olisi suotavaakin olla niin avoin, että pystyy näyttämään niitä viestejä, missä kerrotaan puolison olevan ärsyttävä syystä x. 
Siis mä oon samaa mieltä että kyllä on ehdottomasti hyvä olla avoin. Me puhutaan miehen kanssa melkein kaikesta. Mutta kyllä mun mielestä saa ja pitää olla edes jonkilainen yksityisyys. Olisko vähän kurjaa, että joka kerta kun vaikka univajeessa ärsyttää jopa toisen hengitys, niin kertoisin sen suoraan. Että vituttaa kun toinen joskus yskii liian lujaa. Että tänään ärsyttää taas se puoliso, eikä ees tiiä miksi. En mä ainakaan ite hlökohtaisesti jaksaisi kuunnella koko ajan täydellisen avointa keskustelua siitä, miten ärsyttävä oon. 



Joskus on hetkiä, kun voi ohimennen keskustelussa purkaa sille kaverille että ”ei saatana, m…

Kun tarvin muiden mielestä ammattiapua

Mun ei oo tarkoitus loukata tällä ketään yhden lapsen vanhempaa, jonka lapsi on pieni. Mä vihasin ja vihaan edelleen sitä, että sanotaan ”odota kun se lapsi kasvaa”, mutta nyt mun on pakko sanoa se. Ja muistakaa että en tarkoita tällä tekstillä mitään pahaa nuoria yhden lapsen äitejä kohtaan. 🙏🏻 Vaan korostaa näitä meidän täysin eri lähtökohtia. Mutta nyt seuraa todella pitkä avautuminen näistä mua loukanneista ihmisistä. 
Musta siis puhuivat paskaa juurikin nuoret, parikymppiset yhden pienen lapsen vanhemmat (okei, yksi kolmekymppinenkin kolmen lapsen poikkeus siellä oli myös sekä yksi kahden lapsen äiti, mutta jo alkuun tuli aika selväksi että he rakastaa jauhaa muista, joten..). He arvostelivat mun äitiyttä ja mua ihmisenä tosi kurjalla tavalla ja spekuloivat mun elämää tosi rankasti.


Mä sain sanottua oman kantani kyllä, lisäsin ne uuteen ryhmään, sanoin oman näkemykseni ja lähdin vetään. Mutta se mitä mä en sanonut, mitä mä olisin halunnut sanoa joka tuli vasta myöhemmin mun miel…

”Kädet oli ihan paskana, kun puristit niitä kuin Bull Mentula”

”Pelonsekaisin tuntein poistuin asunnosta, ikinä ei tiennyt mikä ylläri odottaa kun tulee takas!” Aviomieheni tuumasi, kun eilen pyysin palaamaan raskausajan tunnelmiin. En tiiä viittasko mies tällä mm. siihen, ku aloin korjaamaan vähän pyörää, joka ei sit onnistunutkaan ja lopulta puolet pyörästä oli purettuna osiin, tai sitä, kun heitin jäisen jauhelihapaketin pitkin lattiaa. En tiedä miksi, mutta juuri tyttöjen odotusaika on ollut aivan kauheaa myllerrystä. 🥵

Mies ei kuulemma paljoa aivoja käyttänyt silloin, kun sai kuulla et oon raskaana meidän neljännestä. ”Mission accomplished” oli vastaus, kun pyysin eilen palaamaan näihin tunnelmiin ja mitä pohti. Toista se oli esikoisen kohdalla. 🤪 Itsehän sain myös nelosen kohdalla ”slaagin” ja tutkin sitä tikkua joka valossa mitä talosta löyty. 🤣 

Meille on syntynyt esikoinen ja kuopus sektiolla ja muut kaksi alateitse. Mies kertoi sektiosta seuraavan kokemuksen (siitä ekasta, vikaan ei ees ehtinyt mukaan ja sekin on hauska tarina se, mutt…

No nyt se kommentti tuli, mitä oon odotellut!

Ensimmäisen ”negatiivisen” kommentin saatuani blogiin, haluaisin vielä palata siihen, mikä mun blogi on tai ei oo ja miksi mä tätä teen. 
Haluan, että vanhempien paskojakin päiviä, tunteita tai hetkiä normalisoidaan. Tää ei oo ”inspiroiva” blogi, täältä et löydä lasten vaatemuotia, et rauhallista lapsiarkea, et vaaleita sisustuskuvia. Tämä on vertaistuellinen blogi. Vertaistukea harvemmin tarvitaan positiivisiin asioihin, joten siksi saattaa vaikuttaa, että blogi käsittelee pelkkiä negatiivisia asioita. Mikä ei edes pidä paikkaansa, jos jaksaisi lukea jokaisen blogitekstin, eikä pelkkiä raflaavia otsikoita. 


Mä toki voisin kirjoittaa meidän kaikesta elämästä. Siis siitä, miten opittiin kävelemään, mikä oli ensimmäinen sana, mun raskauksista, meidän vauvakuplasta, hitaista viikonloppuaamuista, miten mun sydän pakahtuu, kun katselen mun lapsia. Mutta tää blogi ei oo sitä varten ja näitä tälläsiä blogeja on jo aivan sairaan paljon. Itse en ole pahemmin törmännyt näihin varjopuolia käsittel…

Voiko ylipainoisena olla kaunis ja haluttu?

Mulle on jäänyt kiloja raskauksista. On selluliittia perse täynnä kuten kuvasta huomaa. On mahaa, kuten kuvasta huomaa kun vähän rullaa alemmas, raskausarvista puhumattakaan.  Tosi usein saa kuulla että joku olis kaunis tai kauniimpi jos laihtuisi. Vaikka edes vähän. ”Muutama kilo ku lähtis niin voisit olla vaikka malli!” 
Siinä missä hoikat saavat kuulla että ovat ”pakkasen raiskaamia pulkannaruja” saavat normaalikokoiset, kurvikkaat ja ylipainoiset kuulla, että olisivat nätimpiä ja halutumpia jos laihtuisivat. Molemmat niin väärin. 

Miksi ihmiset kokee että heillä on oikeus arvostella kenenkään vartaloa tai ulkonäköä ylipäätään, varsinkaan jos mielipidettä ei oo kysytty? Meidän kaikkien pitäisi saada olla rauhassa sellaisia kuin ollaan. Ymmärrän että esim anoreksia tai sairaalloinen lihavuus on ongelma, mutta mistä meistä kukaan voi tietää esim sitä, onko siihen haettu jo apua. Ne sivaltavat kommentit ei ainakaan mitään asioita auta mihinkään suuntaan ja loppujen lopuksi jokaisen tuli…

Aitona pysyminen somen aikakautena

...On erittäin hankalaa. 
Tiedättekö miksi on niin vaikea tuoda esiin rehellistä arkea? Rehellisiä ajatuksia, rehellisesti sitä, mitä sen 4 seinän sisällä tapahtuu? No siksi koska ihmiset kauhistelee sitä silti, vaikka jokainen vanhempi tietää että joskus menee se kuppi nurin. 
Somessa rulaa tilit, joissa feediä koristelee samantyyliset vaaleat kuviat maljakoista, jossa on ehkä jotain viljoja tai puuvillaa, tekstejä joissa inspiroidutaan, ollaan kauheasti läsnä joka paikassa ja parhaita versioita itsestämme. En tietenkään sano etteikö niistä saisi tykätä. Etteikö niitä saisi seurata. Itse olen vaan henkilökohtaisesti vähän kyllästynyt. Mä tarvin rosoisuutta. Oikeaa aitoutta, oikeaa arkea. 

Vertaistuen antaminen vanhemmuuteen tuntuu edelleen olevan ihmeen vaikea asia. Sun pitäisi olla valmiiksi hyvä vanhempi jo etukäteen, äläkä vaan mokaa! Missään asiassa. Auta armias jos meet ääneen sanomaan, että joskus vituttaa. Joskus väsyttää. Joskus voislaittaa lapset ruåttintädille ja ampua vaikka …

Vanhemmuus ei ole mikään kilpailu

Tuntuu että jotkut vanhemmat luulee, että mitä enemmän vedät ittes piippuun ja yli jaksamisen niin sitä parempi vanhempi olet. Hittojako siitä vaikka lapset vähän kärsii siinä sivussa koko hommasta! Käsi ylös kuinka moni tiesi että vanhemmuus ei oo mikään kilpailu? 
En oo ikinä ollut mikään tee-soseet-itse -äiti. Tai no joo, pari kertaa alkuun oon yrittänyt koska oon tuntenut syyllisyyttä siitä et muut jaksaa vääntää niitä, niin miks mä ostaisin kaupasta. Koska monen monta kertaa luen vielä yhä edelleen sitä, että olet jotenkin epäonnistunut ihmisenä, jos et tee ruokia alusta asti itse. 


Liian usein saa lukea syyllistystä siitä, miten ne ”kyllä keittyy siinä samassa missä muukin ruoka”. No ei muuten keity. Kiireessä, muiden lasten huutaessa nälkää ja itse aivan loputtoman väsyneenä vauva tississä tai pullossa kiinni ne.ei.keity.kuin.itsestään.
Oon oikeesti lukenut monesti, kuinka jotkut väittää niiden kaupan soseiden olevan samanlaisia kuin normi pikaruuat, eli että ne olis pelkkää paska…

Ootko sä muka jonkun vanhempi?

Mitä enemmän sulla on lapsia, sitä lihavempi sun ilmeisesti pitäis olla. Tai rumempi. Sitä hirveimmissä rytkyissä sun tulisi kulkea. Tai näin ainakin oletetaan, mitä vaihdoin aiheesta sanaa muiden äitien kanssa. 
”Oho! Et näytä yhtään äidiltä!/että sulla olisi noin monta lasta/että sulla olis noin vanhoja lapsia/pieniä lapsia” jne, you name it. Nää on lauseita joita jotkut saa osakseen. Itse valitettavasti en ole saanut, koska olisin palavasti halunnu kysyä, että ”no miltä sellainen äiti sun mielestä näyttää?” Musta vähän tuntuu, että ihmiset ei edes osaisi vastata tuohon itsekään. 


Kysyin miehen näkökulmaa tähän asiaan, että onko hän miehenä ja isänä törmännyt tällaiseen mitä niin monet äidit saa osakseen. Hän vastasi että ei ihan tollaseen, mutta hälle on sanottu että ”en olis ikinä uskonu että SÄ oot isä”. 
Mistähän ne ajatukset kumpuaa, että vanhempien pitää näyttää tietynlaiselta ja olla luonteeltaan tietynlainen? Ja siis miltä meidän pitäisi sitten näyttää tai millaisia olla? Monet…

Ne arjen pienet teot! ❤️

Ruuhkavuosien keskellä puolison huomioiminen saattaa toisinaan jäädä vähemmälle. Kun pienet lapset ”pyörii jaloissa”, ei sitä väsyn ja muiden arkisten askareiden, töiden ja harrastusten jälkeen vaan jää energiaa sillä tavalla enää toiselle. 
Siksi arjen pienet teot ovatkin tosi tärkeässä roolissa! Se, että sä keität aamukahvit toiselle vaikka itse jo joit ja oot lähdössä töihin, se pyllylle taputus ohikulkiessa, pikainen pusu tai halaus keittiössä ruuanlaiton ohessa tai vaikka se, että laitat pyykit kuivumaan ilman erillistä pyytämistä, jne ym., auttaa pitämään sitä suhdetta yllä.


Vaikka ne kuulostaa pieniltä asioilta, on ne suhteen kannalta isoja. Parisuhde ei voi hyvin itsekseen, sen eteen täytyy tehdä töitä. Ihan yhtälailla kuin lapset eivät kasva itsekseen, vaan he tarvivat kasvatusta. 
Hyvää ystävänpäivää! 😍 Miten te otatte puolison huomioon pienlapsiarjen ja ruuhkavuosien keskellä? ❤️

”kun tekeekin mieli hapuilla epätoivoisesti viinapulloa”

Äiti. Tuo maailman ihanin sana. Tuo maailman vittumaisin sana. Sitä iloitaan kun lapsi oppii vihdoin puhumaan. Siitä yks silmänräpäytys, kun tekeekin mieli hapuilla epätoivoisesti viinapulloa, kun ei ”äiti” hokemaa kestä enää selvinpäin.



Tärisevin, epätoivoisin käsin kirjotat tekstaria sun omalle äidille, että sopisko ottaa lapsia vähä yökylään? ”Iisakki-Jooseppi nukkuu jo tosi hyvin!” markkinoit äidillesi. Anopille tekstaat samaan tyyliin, koska lapsia on tietysti tehty niin paljon, että ne pitää pistää ”puoletjapuolet” yökylään. ”Jukkapekka osaa jo käydä itse vessassa!” markkinoit sinne, vaikka se tarkoittaa sitä, että sinne mennään kylpemään lavuaariin koko 20 kilon voimalla.  
Koko tätä tekstausoperaatiota säestää taukoamaton äiti äiti äiti äiti äiti säestys, vaikka oot viimeisillä voimilla juossut vessaan pakoon. Siellä ne oven takana yrittää kahvaa renkuttamalla päästä sisään. Vaikka sun psyyke on murrettu jo 456 ”äitiä” sitten, ovi sentään pysyy visusti lukossa! Puoliso maanittel…

Takertujat somessa

Tuntuu että ihmiset lukee tekstiä vaan siinä mielessä, että löytäisi siitä jotain mihin takertua. Esimerkkinä se, että huolettomasti heitän, että meidän pojalla on ihanat kiharat. Tähän tulee vastaus ”Onpa jännä että piti ihan erikseen mainita se sukupuoli siinä, eikö pojalla siis voi olla kiharoita sun mielestä? Miksi pitää korostaa sukupuolta, miksi ei voi sanoa että lapsella?” 


No siksi, koska en ajatellut tota asiaa sen enempää. Hän syntyi poikana ja on mun poikalapsi, niin kauan jos hän itse sen haluaa muuttaa joksikin muuksi. Apua nyt, mitä täällä tapahtuu? Se on mun puolelta ihan yhtä harmitonta sanonko poika, tyttö vai lapsi. En ole lokeroimassa lasta mihinkään sukupuoliseen vankilaan tässä. 
Toinen on se, mitä termejä asioille ”saa käyttää”. Esim termi lapsivapaa tai paskamutsi on ehdottomasti nykyään täyttä, no, sitä paskaa somen puhekielessä, eikä niitä olisi hyväksyttävä käyttää. Koska onhan se ihan kamala että lapsista PITÄÄSAADA VAPAATA ja paskamutsi muutenvaan ärsyttää i…