Siirry pääsisältöön

Tekstit

”Hätäkeskus, miten voin auttaa?”

Juttelin miehen kanssa keittiössä päivän asioista ja lapset leikkivät olkkarissa. Meillä oli jotain tärkeitä asioita joita piti käydä läpi rauhassa. 
Tytöt leikkivät olohuoneessa omia leikkejään, vauva nukkui päikkäreitään ja oltiin annettu meidän 3vlle tabletti, että saisi sieltä katsella ohjelmaa. Siinä jutellessa aloin koko ajan kiinnittää enemmän huomiota siihen, että jostain ”kaukaa” kuuluu naisen puhetta, joka ei tuntunut tulevan mistään ohjelmasta. 

Keskeytin miehen ja kysyin, että kuuletko säkin ton? Kuka puhuu? Onks täällä joku?? Mies kattoo mua ihmeissään ja yhdessä siinä hetki kuunnellaan, kun meidän 3v juttelee jollekin naiselle. 
Juostaan olkkariin, eikä ketään näy missään! Yhtäkkiä tabletista kuuluu kovaa ”HÄTÄKESKUS, HALOO? HALOO?” Ei s a a t a n a. Meidän lapsi soitti HÄTÄKESKUKSEEN! Mies ottaa tabletin lapsen kädestä ja kertoo, että lapsi pääsi soittamaan vahingossa. Hätäkeskus varmistaa, että mitään hätää ei siis ole, johon toistetaan vielä että ei ole, tämä oli vahink…
Uusimmat tekstit

Joka ilta kun lamput sammuu...

Tuskanhiki valuen katselen kelloa. Pian on aika. Se lähestyy. Vaikka kuinka olen yrittänyt muuttaa käyttäytymis- ja toimintamalleja, se on joka kerta kuin painajaismainen uni. Katastrofia. Kaaosta.
Iltavillit. 


Päivällä leikitään prinsessaa ja maalaillaan rauhallisesti seinät ja kaapit salaa sinisellä tussilla. Kun kello alkaa kääntymään iltaa kohti, juostaan ämpärit päässä seiniä päin, hypitään sohvalta kattolamppuun kiikkumaan, leikataan veljelle sivusiiliä ja koulukirjat syö koira, jota me ei ees omisteta.
Väännät leipiä heitellen niitä pitkin pöytiä kuin frisbeetä ja huutelet lapsia syömään tärisevällä äänellä. Mikään ei kuitenkaan riitä ja koko ajan on nälkä. Oot kuin jossain Hells Kitchenissä, mutta Gordonin tilalla on sun lapset. 

Videossa dramatisointi katseestani, jota iltaisin luon
Kun on hampaiden vuoro, ”hampaiden pesulle!” on sama kuin huutaisi lapsille ”paikoillanne, valmiit, HEP!”; kaikki lähtevät kuin raketit eri suuntiin. Siellä sitten uhkailet hammaspeikoilla hammasharja …

”Ei pitäis olla niin v*tun vaikeaa”

Mä oon niin kyllästynyt siihen että mulla ei saisi olla tunteita tästä tilanteesta, koska ”ei pitäis olla niin vitun vaikeaa pysyä yhtä kuukautta sohvalla ja hoitaa ne lapset ihan ite”. 
Ei saisi valittaa siitä, että jouduit jäämään lasten kanssa kotiin, koska joku muu ei nää lapsiaan ollenkaan. Ei saisi valittaa että oot kuukauden täysin palkatta, koska joku joskus joutui lähtemään evakkoon tai sotimaan. 

Mutta tää on henkistä sotaa. Mä tiedän vallan mainiosti, että tilanne on vakava. Siksi mä täällä kotona olen lapsien kanssa. Ilman sitä palkkaa. Teen oman osani sillä, että pyrin välttelemään kontakteja ja muuta turhaa ravaamista. En oo vähätellyt tätä tautia. Mä osaan myös hoitaa omat lapseni, osaan tarjota virikkeitä.
Mutta kun ollaan enemmän ja vähemmän tässä elokuusta asti sairasteltu, viime kuukausina oikein urakalla putkeen ja ollaan oltu kotona jo ennestään jatkuvalla syötöllä, niin kyllähän tää tilanne on henkisesti raskas. Kun työ tekee mielenterveydelle hyvää ja muutenkin tuo…

Kun sun pää on vaan koristeena

Harjaat hampaat naamarasvalla. Dödöt löytyy jääkaapista. Tavarat on hukassa ja et muista yksinkertaistakaan asiaa, joten puhelin on täynnä muistutuksia ja niiden muistutuksia. Kuulostaako tutulta? Jep. Univaje. Tuo jokaisen, tai ainakin useamman vanhemman kokema kamala vitsaus!



Univaje tekee ihmisen ihan höpsöksi. Aivokäyrä näyttää suoraa viivaa ihan tavallisistakin kysymyksistä, joihin pitäisi keksiä ratkaisu. Esimerkkinä vaikkapa kun mies kysyi että onko meillä kanelia, kun meidän kolmas lapsi oli alle vuoden. 
Tuijotin miestä pitkään ja hartaasti ja kysyin hitaasti, että ”mikä on kanel?” Mies tuijottaa takaisin hämmentyneellä ilmeellä, ehkä hieman ärsyyntynein vivahtein. Hän nostaa käden ilmaan ja demonstroi ripottelua sormillaan lausuen samalla: ”K a n e l i a. Sitä maustetta?” Valo syttyy päässäni välittömästi ja huudahdan ”Aaaaa! Siis joo on! Luulin että oli tullut joku uus kanavapaketti KANEL ja kyselit että joko meilläkin on se!” 
Neljännen kohdalla aivotoiminta on kärsinyt niin,…

Onko kuvasi somevalmiita?

Ootteko koskaan syynänneet kuvaa joka kulmasta, jonka haluaisitte laittaa someen, että onko se varmasti somekelpoinen? Näkyykö hellassa pinttymiä, onko lattiassa tahroja? Repsottaako kaapinovet tai vetolaatikot? Tursuaako joka paikka vaatteita? Leluja? Onko vessa kiiltävän puhdas ja onko sitä varsinkaan roskiskaappi? 


Pyykkiä, leluja ja muuta roinaa on saattanut kertyä nurkkiin pyörimään, imuria harvemmin laitetaan enää siivouskomeroon, koska sitä tarvitaan niin usein, että sen uusi paikka on keittiössä. Tai olkkarissa. Tai makkarissa. Tai eteisessä. You name it. Se on osa sisustusta nyt. Mutta toki kuvissa se ei saa näkyä koska se näyttää tyhmältä! 


Lapset kun käyvät yökylässä, kamat puretaan vasta tietty noin 5 viikon päästä siitä. Reput ja säkit lojuu eteisessä pitkin poikin. Pyykitkin viikataan kaappiin sitten vasta, kun kasasta ei enää löydä mitään, koska se on niin helvetin korkea. Ehkä mä oon laiska. Tai liian rento. En tiiä, mutta vaikeaa tuntuu toisinaan olevan nää kotityöt. 🥵


Jokaista asiaa ei kannata kertoa puolisolle

Törmäsin netin keskustelupalstalla sellaiseen kysymykseen, että pystyisitkö vaihtamaan puolisosi kanssa puhelimia. Että ei kuulemma tekisi edes pahaa puolisolle nähdä koko toisen sivuhistoriaa ja keskusteluita ystävien kanssa. Että nimeomaan olisi suotavaakin olla niin avoin, että pystyy näyttämään niitä viestejä, missä kerrotaan puolison olevan ärsyttävä syystä x. 
Siis mä oon samaa mieltä että kyllä on ehdottomasti hyvä olla avoin. Me puhutaan miehen kanssa melkein kaikesta. Mutta kyllä mun mielestä saa ja pitää olla edes jonkilainen yksityisyys. Olisko vähän kurjaa, että joka kerta kun vaikka univajeessa ärsyttää jopa toisen hengitys, niin kertoisin sen suoraan. Että vituttaa kun toinen joskus yskii liian lujaa. Että tänään ärsyttää taas se puoliso, eikä ees tiiä miksi. En mä ainakaan ite hlökohtaisesti jaksaisi kuunnella koko ajan täydellisen avointa keskustelua siitä, miten ärsyttävä oon. 



Joskus on hetkiä, kun voi ohimennen keskustelussa purkaa sille kaverille että ”ei saatana, m…

Kun tarvin muiden mielestä ammattiapua

Mun ei oo tarkoitus loukata tällä ketään yhden lapsen vanhempaa, jonka lapsi on pieni. Mä vihasin ja vihaan edelleen sitä, että sanotaan ”odota kun se lapsi kasvaa”, mutta nyt mun on pakko sanoa se. Ja muistakaa että en tarkoita tällä tekstillä mitään pahaa nuoria yhden lapsen äitejä kohtaan. 🙏🏻 Vaan korostaa näitä meidän täysin eri lähtökohtia. Mutta nyt seuraa todella pitkä avautuminen näistä mua loukanneista ihmisistä. 
Musta siis puhuivat paskaa juurikin nuoret, parikymppiset yhden pienen lapsen vanhemmat (okei, yksi kolmekymppinenkin kolmen lapsen poikkeus siellä oli myös sekä yksi kahden lapsen äiti, mutta jo alkuun tuli aika selväksi että he rakastaa jauhaa muista, joten..). He arvostelivat mun äitiyttä ja mua ihmisenä tosi kurjalla tavalla ja spekuloivat mun elämää tosi rankasti.


Mä sain sanottua oman kantani kyllä, lisäsin ne uuteen ryhmään, sanoin oman näkemykseni ja lähdin vetään. Mutta se mitä mä en sanonut, mitä mä olisin halunnut sanoa joka tuli vasta myöhemmin mun miel…